Kaaoksen kirosanoja

Ei kahta ilman kolmatta

Kaikki alkoi siitä, kun meillä hajosi telkkari. Ensin siihen ilmestyi sininen raita keskelle kuvaruutua, ja lopulta raukkaparan kuvasta hävisi puolet. Vielä ei tuntunut pahalta, koska olihan meillä tietokoneet ja tabletit, joiden parissa tuhlata ruutuaikaa.

Sitten hajosi auto. Se levitti öljyt pitkin kyliä yks aamupäivä. Muistin sanonnan: ”Ei kahta ilman kolmatta” ja toivoin, ettei sitä kolmatta tulisi. Ei mennyt montaa päivää, kun heräsimme eräs viikonloppuaamu pieneen liplattavaan ääneen kotonamme. Vettä. Joka vitun paikassa vettä. Melko nopeaa selvisi, että yläkerrassa oli käynyt ne perinteiset. Vesivahinko. Koti oli rikki.

 

Seuraavalla viikolla koko sykli alkoi alusta. Ipana pudotti tabletin vahingossa lattialle, ja siitä yllätys-yllätys hajosi näyttö. Ajattelin karman vain vittuilevan hetkellisesti, ja pakkasin lapsen pyöräkärryyn, jotta päästään päiväkodille. Lonks, lonks, lonks. Pyörä hajosi. Yritin kirjoittaa turhautumiseni sanoiksi, ja samalla huomasin läppärin b-kirjaimen vetelevän viimeisiään.

 

Kaiken stressin seurauksena hajosi psyyke. Havahduin tilanteeseen, jossa istun perjantai-iltana yksin kotona ja katson Vain elämää, ja itken. Ei siinä mitään, mutta että vielä Cheekkiä!

 

Muutettaessa vesivahinkoremontin alta pois, kaikki loputkin jäljelläoleva kodista hajosi. Parisuhde meni rikki. Ehkä ei olisi pitänyt soitattaa sitä Cheekkiä niin usein. Viimeisenä muuttopäivänä kannoin mokkamasterin sylissäni uuteen kotiin. ”Kahvinkeitintä et perkele vie!”, huusin sisimmässäni universumille.

 

Tuli epätoivo. Itkin, huusin ja kiljuin. Sain lääkäriltä F-koodin, ja leimauduin iäksi. Hermoromahduksen seurauksena heitin lautasen lattiaan. Laminaattilattia meni rikki. Lautanen sinkoutui lattiasta oveen ja siihen tuli pieni reikä. Rikki, rikki, rikki. Nauroin itseni uneen. Seuraavalla viikolla korjautin lattian ja oven. Ne sentään pystyi korjata.

 

Kuukauden päästä muutin takaisin omaan rempattuun kotiini. Muuton jälkeen läppäri hajosi. Se sammui ja sammui. Takaosa oli pullistunut auki. Kahdeksan vuoden palvelus, kolmen huoltokerran kera, päättyi siihen. Ehkäpä olin kirjoittanut sillä liikaa huonoja juttuja, joita kone ei enää suostunut suoltamaan. Damn.

 

Seuraavana päivänä mä kävelin puhelin kädessä tupakalle, ja tottakai puhelin lipesi nakkisormistani. Se sammui. Käynnistin sen uudelleen, ja se sammui taas. Kyyneleet tuli silmiini, kun käynnistin sen yhä uudestaan, ja näyttöön ilmestyi kasa epämääräisiä kirjaimia. Sammutin luurini, ja heitin sen sängylle. Tupakalla laskin kymmeneen yli kymmenen kertaa. Rukoilin universumia, äiti Teresaa ja Donald Trumpia. ”Mikä muu tahansa, mut ei puhelinta!”

 

Sisälle tultuani laskin vielä kerran kymmeneen, ja aukaisin puhelimeni. Se kehräsi itsensä päälle, kuin mikäkin vanha tekijä. Ipana kysyi iltapalapöydässä mitä ”halleluja” tarkoittaa. En saanut naurulta vastattua.

Varmuuden vuoksi päätin vielä kirjoittaa ennakkoon joulupukille:

Rakas joulupukki,

Olen ollut viimeisen kuukauden aikana tosi reipas ja kiltti. Toivoisin parempia hermoja, hienon auton, tabletin, telkkarin, läppärin, pyörän ja hienon kodin. Ja miehen, ilman haisevia sukkia.

 

Lapsi liimasi omaan kirjeeseensä lelulehdestä leikattuja autojen, nostureiden ja traktoreiden kuvia. Koskaan ei ole liian aikaista aloittaa uhkailemaan joulupukilla, varsinkin kun pukki on vielä kolmevuotiaan tuoreessa muistissa. Liimasin omaan kirjeeseeni kuvan autosta, telkkarista, läppäristä ja kartanosta. Kärkkäisen mainoskuvastosta löysin kuvan miehestä, joka mainostaa pitkiä kalsareita. Liimasin kalsarimiehen kuoharipullon viereen. Yritin etsiä Tiede-lehdestä kuvaa aivoista, mutta en löytänyt.

 

Joulupukin feikkikirjeeni loppusaatteessa kiitin pukkia menneestä vuosisadasta (siltä parin kuukauden tapahtumat jumalauta tuntuikin): hyvistä ajoista, lapsien ilosta, ja onnesta. Ja tietysti sopimuksesta, joka kustantaa mielikuvitukseni kirjaksi (tästä lisää myöhemmin!). Ja siitä, että elämä on elämisen arvoista: ei liian tylsää, mutta ei liian karmeaakaan.

 

Pientä kaaosta, ehkä. Ja jonkin verran kirosanoja.

 

Eikä siinä edes kaikki.

 

-Satu

Tags

Satu Perkkio

Olen äiti, sote-alan opiskelija ja esikoiskirjailija. Yllytyshullu ja vähän kaheli tietty. Leijonaemo ja kaaoksen hallitsija. Aikamoinen suorittaja ja kreisiniistäjä. PMS-paholainen ja vähän tuuliviiri.

Kaaoksen kirosanoja -blogi käsittelee aiheita laajalla skaalalla: missä nyt milloinkin palaa. Arkea, suhteita, musiikkia, ihmisiä ja ilmiöitä.

Related Articles

Close