Kaaoksen kirosanoja

Tämä kipu ei kasvata – diagnoosina Suicide disease

Muistan, kun alkuvaiheessa pöydälleni kasaantui iso pino hammaslääkärilaskuja.

Muistan, kun itkin hammaslääkäriaseman ulkona, koska kivun syytä ei taaskaan löydetty.

Muistan, kun epäilin mielenterveyttäni, koska kivut ja kivuttomat hetket vaihtelivat radikaalisti.

Muistan sen päivän, kun sain diagnoosini. Muistan sen hetken, kun luin sairauteni olevan ”suicide disease”.

Muistan järjettömän epätoivon.

Muistan puolivuotiaan vauvan, ja syyllisyyden.

Muistan, kuinka yksinäiseksi tunsin itseni, koska kukaan ei voinut ymmärtää.

Muistan muiden kommentit: ”Mullakin on ollut tosi paha migreeni.”

Muistan, kun tipahdin polvilleni kivun voimasta. Muistan, miten en aina uskaltanut kantaa pientä vauvaa sylissäni.

Muistan vahvan lääkityksen, joka sai minut ottamaan tukea seinästä.

Muistan, kun vietin päiväni lattialla makoillen, koska en pysynyt pystyssä.

Muistan kirjoittaneeni päiväkirjaa, jotta en unohtaisi vauva-aikaa.

On paljon asioita, joita en muista.

Muistan huutaneeni kivun takia.

Muistan yhden täysin kivuttoman päivän kesältä, mutta en muista minä vuonna se oli.

Muistan, kun olin kolme vuorokautta syömättä kivun takia.

Muistan, kun en halunnut lähteä lääkäriin. Muistan, kun oli pakko lähteä lääkäriin.

Muistan, kun tipahdin korkealta keittiöjakkaralta kivun yllättäessä. Kipuasteikolla yhdestä kymmeneen, muistan kymmenennen. Muistan etsineeni kukkamaljakkoa.

Muistan sen ainoan kerran, kun minut käännytettiin pois sairaalasta.

Muistan myös sairaalan, kivun ja sekavuuden.

Muistan helpotuksen ja sydänmonitorilätkät rinnassani. Muistan elvytyshuoneen, ja suuren osan sairaalan henkilökunnasta.

Muistan, kun lääkeinfuusion jälkeen yritin iskeä hoitajaa karmeassa tokkurassa. Muistan, kuinka paljon minua hävetti jälkeenpäin.

Muistan, kun ostin toisen dosetin, koska lääkkeet eivät mahtuneet yhteen.

Muistan, kun itkin koulun vessassa kivun takia.

Muistan, kuinka kateellinen olin niille, jotka pystyivät elämään normaalia elämää.

Muistan, kuinka muutuin itsekeskeiseksi ja katkeraksi. Kadun, kuinka ilkeä joskus olin läheisilleni.

Muistan, kun aloin tottumaan jatkuvaan kipuun.

Muistan sen hetken, kun lääkäri nosti kätensä ilmaan pöydän toisella puolella. ”Tämän parempaan tilanteeseen ei taideta päästä.”

Muistan ne lukemattomat kerrat, kun läheiseni joustivat ja auttoivat minua.

Muistan, kuinka kiitollinen olin niin hyvästä tukiverkosta.

Muistan, kun ymmärsin, että minun täytyy taistella. Muistan ensimmäisen auringonpilkahduksen. Muistan voiman, joka kasvoi pikkuhiljaa sisälläni.

Muistan, kun se voima täytti minut.

Muistan ensimmäisen arkipäivän.

Ja muistan, kuinka aloin nauttimaan jokaisesta pienestä hetkestä.

Lisätietoa kolmoishermosärystä löytyy Migreeniyhdistyksen sivuilta: https://migreeni.org/paansarkysairaudet/kolmoishermosarky/

Vertaistukea Facebookin Triget-ryhmästä: https://www.facebook.com/groups/triget/

 

-Satu

 

 

Tags

Satu Perkkio

Olen äiti, sote-alan opiskelija ja esikoiskirjailija. Yllytyshullu ja vähän kaheli tietty. Leijonaemo ja kaaoksen hallitsija. Aikamoinen suorittaja ja kreisiniistäjä. PMS-paholainen ja vähän tuuliviiri.

Kaaoksen kirosanoja -blogi käsittelee aiheita laajalla skaalalla: missä nyt milloinkin palaa. Arkea, suhteita, musiikkia, ihmisiä ja ilmiöitä.

Close