Mahdottomuuksia ennen aamiaista

Banaanin verran parempi elämä

Poikani Hukkiksen tapaturmasta tulee tässä kuussa kuluneeksi puoli vuotta. Arkemme on kovin kaukana aiemmasta ja välillä meinaa turnausväsymys iskeä. Useimmiten se hyökyy päälle iltaisin. Sillä hetkellä, kun koko muu perhe nukkuu ja itse istun Hukkiksen sängyllä odottamassa, että ravintoliuos tippuu ja pääsen viimein itsekin nukkumaan. Niinä hetkinä mieleen täyttää ajatus, että ei, tämä ei ole meidän arkea. En halua, että on.

Viikot seuraavat toistaan. Ennusteen mukaan Hukkiksen ruokatorven pitäisi olla kunnossa vuoden-puolentoista päästä. Se tuntuu lyhyeltä ajalta – mutta toisaalta aivan tolkuttoman pitkältä. Viimeiseen kahteen kuukauteen on mahtunut neljä laajennusoperaatiota Helsingissä. On jotenkin aivan tolkuttoman helppo upota tunteeseen, että tämä homma ei etene mihinkään. Tänään kuitenkin on niitä päiviä, jolloin ymmärrän miten valtavan harppauksen olemme kulkeneet niistä hetkistä, jotka elimme Tampereella lasten teho-osastolla. Muistan pienen pojan, joka vetosi sydäntäsärkevästi: ”Mä haluan soittaa iskälle. Iskä tuo banaania”. Sama vetoomus esitettiin puhelimessa minulle, kun iskä oli sairaalassa.

Ensimmäinen pyyntö taisi olla pihvi. Sitten toivottiin keksejä. Sitten banaania, koska se nyt vain on aina ollut hyvää. Sairaalan odotushuoneen pillimehuautomaatti sai aikaan ainoita elämää suurempia tunnereaktioita pojassa, joka muuten suhtautui operaatioihin tyyliin: ”Tätä tää nyt sitten on”. Lopulta pieni ääni pyysi: ”Äiti, mä haluan lasin vettä”. Siinä kohtaa  tuli äidilläkin jo itku. Voi kulta rakas. Kun mä en tiedä milloin mä voin antaa sulle taas vettä.

Nyt Hukkis on saanut jo pari kuukautta syödä ”mitä pystyy syömään”. Se ei ole kovinkaan paljon ja minulle on valjennut, että taipaleemme haastavin osuus ei ehkä olekaan ruokatorven saaminen kuntoon vaan pojan saaminen syömään. Kun lapsi saa ravinnon liuoksena suoraan vatsalaukkuun, normaali syöminen häviää yllättävän nopeasti. Tällä hetkellä mennään sillä linjalla, että kunhan Hukkis nyt söisi edes jotain. Kunhan käyttäisi ruokatorvea. Siinä ollaan sitten aika kaukana ravitsemusterapeutin ruoka-ainesuosituksista, kun tänään menee jäätelöä, huomenna sipsejä ja ensi viikolla nakkeja. Välissä useimmiten päiviä, jolloin ei mene mitään. ’

Tänään elämää suurempi onnen aiheeni oli kuitenkin banaani. Muussattu banaani, jota olin pehmittänyt vielä omenamehulla. Hukkis söi puolikkaan banaanin. Pienen pieni lusikallinen kerrallaan. Aikaa kului yli puoli tuntia. Niissä hetkissä muistin sen pienen olemattomiin laihtuneen pojan, joka pyysi onnettomana banaania.

Tajusin, ettei meillä ole enää mitään hätää. Meillä syödään banaania. Pihviin on vielä matkaa, mutta niitä grillibileitä odotellessa.

Tags

Related Articles

Check Also

Close
Close