Mahdottomuuksia ennen aamiaista

Halu elää – halu kuolla

Haluan, että elämänhalu voittaa.  

Olen 37-vuotias. Minulla on neljä lasta, mies, Muru ja lauma muutenkin rakkaita ystäviä ja läheisiä. Minulla on koti, kaksi koiraa, muut lemmikit. Jääkaapista löytyy yleensä syömistä ja paukkuvasta pakkasesta huolimatta sisällä on siedettävä lämpötila. Minulla on takka, jota rakastan ja sauna, jota rakastan vielä enemmän kuin takkaa. Ja kirjahyllyssäni on rivi kirjoja, jotka olen tehnyt ihan ite. Tästä kaikesta voisi maalata taulun. Se olisi sellainen, äärettömän kaunis kuva, jossa kaikki olisi täydellistä. Sellainen, jota melkein kuuluukin kadehtia.

Mutta, kuten todellisuudella on tapana, se on vain yksiulotteinen kuva loputtomia mahdollisuuksia sisältävästä elämästä. 

Edellisen lisäksi olen 37-vuotias, joka herää ajoittain aamuisin ajatukseen, että haluaa kuolla. Se on kuin ikuisuuden vanha levy, joka on jäänyt jukeboksiin. Jostain syystä, sen kummemmin tilaamatta, tuo levy pärähtää päälle äänisäädin kaakossa aina ajoittain. Aamujen lisäksi se voi muistuttaa olemassa olostaan melkeinpä milloin vain. Joskus, kun ajelen yksin autoa. Joskus, kun en olekaan yksin. Joskus, kun jokin epämiellyttävä asia pitäisi hoitaa. Joskus kesken aivan täydellisen hetken.

Masennusta kuvataan usein tilana, jossa masentunut toistaa itselleen epäsuotuisia levyjä uudelleen ja uudelleen voimatta painaa stoppia. Levysoitin on rikki. Ne soinnut muistuttavat meitä kaikesta missä olemme epäonnistuneet. Ne luovat kuvia, joissa meistä ei enää koskaan ole mihinkään. Ne räppäävät siitä miten mitään ei koskaan ikinä enää kannata edes yrittää. Laulut kertovat siitä miten meitä vihataan – eniten me itse.

Se ajatus putkahtaa päähäni ja samassa tunnen syyllisyyttä. Ei. Minä en halua kuolla. En oikeasti. Ajatus on vain kaiku jostain menneestä. Ajattelen miten paljon on ihmisiä, jotka haluavat elää, mutta tietävät kuolevansa. Miten paljon on ihmisiä, jotka joutuvat hyvästelemään rakkaimpansa aivan liian aikaisin. On väärin, että edes ajattelen asiaa, vaikka en voi sille mitään. Ja taas huomaan soimaavani itseäni turhaan.

Elämä ja kuolema ovat kuin suuri dilemma. Lähtökohtaisesti ihmiseen on rakennettu halu selviytyä. Pysyä elossa. Luultavimmin niin pitkään kuin ihminen on ollut olemassa, hän on yrittänyt keksiä tapoja elää vielä vähän pidempään. Suuruudenhulluimmat puhuvat kuolemattomuudesta. Silti on paljon niitä, jotka haluavat kuolla syystä tai toisesta. Olen käytännössä koko aikuisikäni ollut enemmän tai vähemmän masentunut. Siihen on kuulunut jaksoja, jolloin olisin halunnut oikeasti kuolla. Silti, kun Belgiasta kantautui uutinen armokuolemasta nuorelle masentuneelle, kauhuistuin.

Kannatan eutanasiaa. Lulu Kytöhongan kirjoitus, Armollinen kuolema kosketti minua. Olen seurannut vierestä kolmen minulle rakkaan ihmisen näännyttämistä hiljaa pois. Yhden kohdalla se kesti kuukauden, kahden muun vuosia. Heistä jokaiselle olisin suonut sen viimeisen piikin mieluusti paljon ennen sitä, kuin elämä viimein vain sammui. Mutta seuraavaksi kysyn, olisinko tässä, jos masennusta olisi pidetty perusteluna eutanasialle kaksikymmentä vuotta sitten?

Yhäkin, niissä hetkissä jolloin haluan kuolla-levy päjähtää soimaan, kysyn itseltäni onko tässä elämässä järkeä? Tulenko ikinä tekemään enää mitään millä on merkitystä? Olenko vain rasite ihmisille, jotka ovat lähelläni? Kysymykset ovat voimakkaita, mutta silti.

Elämä. Se voittaa. 

Minttu, joka kirjoitti taas. Minttu, joka on elossa. 

Tags

Related Articles

Close