Mahdottomuuksia ennen aamiaista

Kesä ja hassut haivenet

Tuijotan peiliin. Siitä on tullut vähän niin kuin tapa. Melkein toivoisin, että voisin unohtaa sen. Että kaikki peilit katoaisivat vaikka seuraavaksi kuukaudeksi ja palattaisiin sitten asiaan.

Syy miksi katson peiliin, on muutamassa hassussa karvassa, jotka kasvavat keskellä päätäni. Vihaan niitä, mutta samalla tuijotan niitä kuin jotakin luonnonihmettä, jonka seuraaminen nyt vain on lumoavan kiinnostavaa. Siinä ne ovat.

Olin aina se tyyppi, jonka päässä oli helvetisti hiusta.

Kun ala-asteella leikkautin lyhyet hiukset, luokkakaverit järkyttyivät. Meni useampi viikko ennen kuin opittiin, ettei Minttu ollutkaan enää se, jolla oli pisimmät hiukset.

Yllä olevat kuvat ovat vuosilta 2012 ja 2014. Vuosi 2015 muutti kaiken. Ensin suihkussa jäi käsiin iso tuppo hiuksia, sitten löytyi ensimmäinen kalju läntti. Kahdessa viikossa hiukset olivat ohentuneet niin, että halusin ajaa kaiken pois. Alkoi minuuden määrittely uudelleen.

Tänään näitä miettiessä löysin asiaan ihan puoli sattumalta uuden katsontakannan. Etsin kuvia tähän artikkeliin ja tajusin, että kuvat, jotka olen antanut julkisuuteen vuosina 2012-2015 eivät oikeastaan esittäneet minua. Kesän 2012 kohun myötä kyseenalaistin elämässäni kaiken. Myös hyvin pitkälle kuka olin ja millainen olin ihmisenä. En halunnut olla se sama tyyppi, joka oli 2012 mediassa.

Ylläoleva kuva otettiin Jaaron ja Merenneitojen maan prinsessat kirjan Möllärimestari-voitosta kertovaan lehdistötiedotteeseen. Tukka oli punainen muutenkin, mutta piilarit olivat hyvin tietoinen valinta, joka otettiin vastaan ristiriitaisesti. Joku kuvaaja olisi halunnut ottaa uuden kuvan ilman, toinen varmisti, että ”saadaanhan ne silmät kuvaan”.

Lopullinen raju muutos tuli siis terveyden – ei oman päätöksen pohjalta. Tukka lähti ja muut ihokarvat samalla. Kävin läpi hirmuisen aallokon, jossa harjalla huusin, että ihan sama – ne oli perkele vaan ihokarvoja – ja pohjalla heittäydyin mahalleni ja olin suurin piirtein varma, ettei kukaan enää ikinä voisi pitää minusta omituisen ulkonäköni vuoksi. Tämä kaikki tapahtui aikaan, jolloin pitkä parisuhteeni päättyi ja se oli varmasti osaltaan vaikuttamassa fiiliksiini. Tai vähintäänkin otin siitä tekosyyn istua siellä henkisessä kuralätäkössä ja parkua, etten ikinä enää kelpaisi kenellekään.

Loppupeleissä koen, että alopecia on ollut omalta osaltani hyvinkin vapauttava. En enää juurikaan mieti miltä näytän. Aamuisin ei tarvitse pohtia onko tukka hyvin ja tuhrata ripsivärin kanssa. Olen oppinut, että ihmiset puhuvat minulle – ja tykkäävät oli karvaa tai ei.

Tämä kaikki toimi nyt aivan helvetin pitkänä johdantona siihen mitä oikeastaan halusin sanoa. Kesä ja auringonpaiste selvästi aktivoi karvankasvua ja päähäni on ilmestynyt muutamia onnettoman ohuita ja vaaleita hiuksia. Sama juttu oli viime kesänä. Noiden hiusten myötä, näen lähipiirissäni nousevan jonkin toivon. ”Ehkä sulle sittenkin kasvaa hiukset takaisin”. Toivo ei koskaan ole huono asia, mutta minusta tuntuu, ettei itseäni voisi vähempää kiinnostaa onko niitä hiuksia vai ei – kun vaan olisi jompikumpi eikä tällaista kummaa välimuotoa.

Kalju on ok, mutta kun siinä kasvaa keskellä päätä muutama onneton haiven, sitä alkaa käydä läpi kummallista fiilisten vuoristorataa. Toisaalta karvat tekisi mieli ajaa pois samantien, kun ne ilmestyvät – koska kalju nyt vaan on yksinkertainen. Toisaalta sitä on aivan liian utelias näkemään miten tilanne kehittyy toteuttaakseen ensimmäisen mielihalun.

Yhtäkkiä minä, joka olen kulkenut sairastumisestani asti kaljuna, mietin, että pitäisikö hankkia huivi tai jotain, jonka alle kätkeä nuo kummalliset haivenet.

Tags

Related Articles

Close