Mahdottomuuksia ennen aamiaista

Kohtaaminen ihmisten kesken

”Sitten se kysyi multa, että onko se SE Minttu Vettenterä?”

Ystävän lausahdus, joka kuvaa kohtaamista toisen ystävänsä kanssa, saa minut upottamaan pääni käsiini ja huokaamaan syvään. Juurikin tästähän minä kirjoitin ensimmäisen bloggaukseni tänne.

Me kohtaamme elämämme varrella ihan hirmuisen määrän ihmisiä. Jotkut osuvat kohdallemme sattumalta. He tulevat vailla minkäänlaista pohjustusta, mutta silti, ensivilkaisusta lähtien yritämme lokeroida heidät jotenkin. Yritämme poimia ulkonäöstä, tavasta puhua ja olla jonkinlaisia viitteitä siitä millainen tämä ihminen on. Yleensä nämä vailla ennakko-olettamuksia tapahtuvat kohtaamiset ovat niitä kaikkein hedelmällisimpiä. Meidän on tutustuttava ihmiseen sellaisena kuin hän on – tai sellaisena kuin hän haluaa meidän hänet näkevän.

”Se oli ihan erilainen kuin millaisen kuvan mä olin siitä saanut.” 

Ystävän ystävä toteaa tavattuaan minut. Kysymys kuuluu: ”Niin, mihin perustit sen kuvan?” Johonkin uutisjuttuun vai kenties Äityleissä tai Vauva.fissä käytyyn keskusteluun? Edes omaa facebook-profiiliani en pitäisi välttämättä parhaana tietolähteenä elämästäni tai ihmisyydestäni.

Joulukuussa tapasin naisen. Siinä me olimme. Kotini eteisessä ja katsoimme toisiamme. Vihdoinkin kaikilla niillä kirjoitetuilla sanoilla oli oikea ääni, kasvot ja ihminen. Jos joku olisi kysynyt mikä meitä yhdisti, tarina olisi luultavasti kertonut kahdesta pienestä lapsesta, jotka nyt vain sattuvat olemaan himpun verran erityisiä. Me olemme äitejä. Niitä, jotka ovat valmiit pistämään likoon kaikkensa sen pienen ihmisen vuoksi.

Nyt tuosta kohtaamisesta on kulunut vain reilu kuukausi, mutta miksi minusta tuntuu kuin olisin tuntenut tuon ihmisen aina. Me olemme jakaneet paitsi äitiyden, erityiset lapset ja niiden elämään liittyvät hankaluudet, niin suurin piirtein kaiken muunkin exel-taulukoista perjantai-iltana tulleisiin tekstiviesteihin ja ilmapalloeläimiin. Eräänä päivänä tuo nainen totesi minulle: ”Kun teille tuli, tuntui että ihminen kohdataan ihmisenä”. Jäin sulattelemaan noita sanoja. Tunnen olevani erilainen kuin useimmat tuntemani ihmiset, mutta en koe, että olisin jotenkin parempi tai helpompi lähestyä (pikemminkin päinvastoin). En tavoita sitä erityisyyttä, josta uusi ystäväni puhuu, mutta arvostan sitä.

Ottaa ihmiset ihmisinä. Eräänä päivänä mietin mitä ovat ne asiat, joiden kautta minut voi määritellä.

Olen äiti. Neljälle lapselle, joista vanhin käy isoskoulutusta ja nuorin on nelivuotias. Lasten kautta maailmaani on yhdistynyt teatteri, judo, jalkapallo ja mallimaailma. Niin ja se sairaalamaailma, joka on tullut tutuksi nuorimman myötä.

Olen kirjoittaja. Olen julkaissut kahdeksan kirjaa ja ollut mukana parissa antologiassa.

Minulla on kaksi ja puoli koiraa. Puolikas ei oikeastaan ole minun, mutta on kuitenkin.

Olen polyamorisessa suhteessa. 

Olen kalju. Sairastan alopecia-nimistä sairautta, jonka vuoksi olen täysin karvaton.

Listaa voisi jatkaa kenties loputtomiin. Erilaisia asioita minusta, yhteyksiä, joissa minuun voi törmätä. Soittamalla Gerbiiliyhdistyksen neuvontapuhelimeen, törmäät minuun. Voit  kohdata minut metsästämässä Pokemoneja. Käyn tai-jissä ja kirjaston satutunneilla. Haluaisin osata soittaa ja neuloa, mutta hiljalleen alan hyväksyä sen totuuden, etten tule luultavasti ikinä niitä tekemään.

Kaikki nämä kuvat ovat tosia, mutta samalla eivät ole. Ne eivät määritä kokonaisuutta siitä kuka on Minttu Vettenterä. Sen saa selville ainoastaan kohtaamalla, tutustumalla, puhumalla ja kuuntelemalla.

Jos päätät määrittää minut yhden ominaisuuteni kautta, osut luultavasti väärään. Kyllä, olen Hukkiksen äiti. Kyllä, olen se, joka kirjoitti Enkeli-Elisan. Kyllä, olen Jekun ja Peikon omistaja, jolla pyörii nurkissa melkein vakiona yksi Tonttu. Olen sitä kaikkea, mutta olen myös aika paljon muuta.

Sanoin olevani kalju. Puhuimme tästä eräänä päivänä miesystäväni kanssa ja hän totesi: ”Hassua, mutta mä en ole koskaan oikeastaan nähnyt sussa kaljua”. Hän ei tarkoittanut sitä, että jotenkin piilottelisin – hän tarkoitti ettei kiinnitä kaljuun huomiota. Samalla mieleeni tuli eräs punapäinen pikkutyttö, joka on minulle juuri sitä. Pieni punapäinen tyttö, joka hymyilee niin, että mikä tahansa päivä tuntuu paremmalta. Joku muu näkee hänessä jotain ihan muuta. Jotain sellaista mitä minä en halua edes ajatella.

Kumpiin ihmisiin kuulut? Niihin, jotka kohtaavat ihmiset ihmisinä – vai niihin toisiin?

Tags

Related Articles

Check Also

Close
Close