Mahdottomuuksia ennen aamiaista

Nää äidit jaksaa kyllä

”Nää äidit jaksaa kyllä niin pitkään, kun on pakko.”

Nuo sanat sanoi eräs lääkäri miehelleni viime syksynä. Poika makasi sairaalassa teho-osastolla ja koko elämä näytti olevan niin sekaisin kuin olisi osunut tornadoon. Pitkin syksyä kuulin ihmetteleviä kommentteja siitä miten jaksoin, miten hyvin olin jaksanut. Joka kerran minun teki mieleni kysyä, että mitä vaihtoehtoja minulla oli? Katselin kotia ja perhettä. Mitä meillä tapahtuisi, jos minä en enää jaksaisi? Syksy venytti äärimmilleen myös isommat lapset. Me olimme vuorotellen miehen kanssa sairaalalla. Arkipäivinä tietysti niin, että mies töissä ja minä sairaalassa. Lapset, jotka olivat tottuneet siihen, että kotona oli koko ajan joku, joutuivat oppimaan uuden arjen.

Nyt jälkikäteen täytyy todeta, että onneksi se kuukausi, jonka elimme näin, oli loppupeleissä hyvin lyhyt aika. Se selvittiin, mutta ajoittain minusta tuntuu, että sen jälkipyykkiä siivotaan yhä.

Sairaalakuukauden jälkeen alkoikin useamman kuukauden taistelu siitä, että nyt hivenen erityisen pienen pojan arki saatiin toimimaan myös kotona. Ensin ei ollut tarvikkeita. Sitten jouduttiin etsimään uutta lääkäriä. Toimenpidetahtia tiivistettiin ja tuntui, että elämä oli vain operaatiosta toiseen. Niinä päivänä, jolloin en ollut sairaalassa, täyttelin papereita – omaishoitontuki, vammaistuki, vakuutukset, potilasvahinkoilmoitukset. Jossain sumussa ne menivät läpi.

 

Mutta sitten se iski. Tuli päivä, jolloin teki vain mieli huutaa, että mä en enää jaksa. Väsymys, voimattomuus, toivottomuus. Ne iskivät kaikki päälle ja vietin tunteja sängyssä miettien, että kunpa pääsisin nukkumaan. Minusta tuntuu, että kaiken tämän keskellä olen potenut jotain neljänkympin kriisiä. Kärsinyt huonommuuden tunnetta, joka on ollut olemassa oikeastaan aina. Täytän kohta neljäkymmentä. Koulut jäi kesken. En ole ollut oikeastaan työelämässä. Nyt kela meni ja liputti minut eläkkeelle. Mitä? Tässäkö tämä nyt sitten oli? Vaikka syysmasennukset ovat olleet minulle tuttuja, tämä sukellus pohjalle yllätti silti. Melkein pelästyin sen voimakkuutta. Kunnes tajusin.

”Nää äidit jaksaa kyllä niin pitkään, kun on pakko”.

Pojan tilanne on nyt parempi. Hän söi eilen makkarakeittoa ja toissapäivänä lasagnea. Suuri osa ruuasta menee yhä letkulla, mutta siitä on tullut osa arkea. Operaatioiden väli on kasvanut niin, että meillä on tilaa elääkin siinä välissä. Poika aloitti juuri vesipeuhun. Nappi ei rajoita elämää. Vakuutukseen pitäisi hoitaa tolkuton määrä paperia, mutta muuten nekin hommat ovat kuosissa marraskuuhun asti.

Nyt tuli se hetki, jolloin kaikki se paha. Kaikki ne pelot. Kaikki se väsymys vain saattoi tulla ja ottaa kiinni. Vaikka se ei ole kivaa, on ehkä ihan hyvä antaa sille periksi. Mennä hetkeksi sen mukaan. Nukkua ja lopulta avata silmät todeten, että kaikki ei ollutkaan niin toivotonta kuin miltä se näytti.

Äitikin vaan voi välillä olla vähän väsynyt.

Tags

Related Articles

Close