Mahdottomuuksia ennen aamiaista

Tapa ittes vitun Munanpää

 

Mut oikeesti se tuntuu pahalta,
et oikeesti sä haluut mut murskata.
Ei pitäis mennä lukee, mitä musta sanotaan,
mut se tulee mieleen sillon ku en pysty nukkumaan.
Oikeesti mä olen posliini ja sä moukari.

Voin rehellisesti myöntää, että Sanni ei ole kuulunut lempiartisteihini koskaan. Nainen ihastutti Vain elämäässä tyyppinä, mutta musiikki on ollut jotenkin vierasta. Jotenkin eksyin polulta ja löysin Moukarin. Ymmärsin jokaisen sanan. Tiesin tarkalleen tuon tunteen, joka iskee illalla, kun uni ei tule. Kun en nyt keksi mitään muutakaan, vilkaisen mitä paskaa ne siellä netissä kirjoittavat. Eihän sillä ole väliä. Silti se sattuu.

 

Kun Axl Smithin salakuvaaminen nousi otsikoihin vuosi sitten, huokaisin syvään. Elämä on opettanut, että asiat harvemmin ovat ihan mustavalkoisia enkä halua lähteä ketään tuomitsemaan pelkän lehdissä kirjoitetun perusteella. Kuitenkin Axlin juttujen seuraaminen nosti pintaan paljon vanhoja tunteita ja ajatuksia ja lopulta päädyin kirjoittamaan Axlille viestin. Toivoin todella, että olisin oman kokemukseni kautta voinut sanoa Axlille jotain sellaista, josta olisi ollut apua, mutta en kuitenkaan edes lähtenyt sanomaan niitä juttuja. ”Miksi hän edes kuuntelisi minua?” ajattelin – eikä hän kuunnellutkaan. Hän luki viestin tällä viikolla.

Istuin autossa pokestopin vieressä, kun puhelin piippasi viestin. Esikatselu näytti: ”Axl Smith Kiitos paljon viestistäsi ja sanoistasi Minttu”. Päästin suustani jonkin ruman sanan ja sain hengitellä muutaman tovin ennen kuin uskalsin lukea viestin. Tämä saattaa joistakin kuulostaa hivenen oudolta, mutta olen vähän sellainen tunnepöljä. Hivenen oudotkin jutut aiheuttavat ajoittain sellaisia tunnereaktioita, että myönnän vältteleväni niitä. Huhtikuussa 2016 kirjoittaessani Axlille, en ottanut sen kummemmin kantaa hänen syyllisyyteensä tai syyttömyyteen. Silti oikeudenkäynnistä kertovien juttujen lukeminen tuntui vähän märältä rätiltä, joka paiskautui naamalle. Samalla luokittelin Smithin niihin ihmisiin, joiden kanssa en välttämättä haluaisi olla missään tekemisissä, mutta hänpä laittoikin minulle viestin.

 

– Tapa ittes vitun Munanpää, huusi joku koulun pihalla. Tytön sydän oli raskas. Tie koulusta kotiin kulki radan yli. Hän tiesi, että oli olemassa vain yksi ratkaisu.  

”Se oli vaan yksi huuto. Se oli vitsi”, sanoi poika, joka sanat oli tytölle huutanut. ”En mä sitä muuten kiusannut. Ne oli noi muut”.  

 

Jotenkin äärimmäistä ironiaa osoitti se, että samaan aikaan pokemonien ja Axlin kanssa Yle puheella jauhettiin koulukiusaamisesta. Puhuttiin siitä miten joku oli tappanut itsensä kiusaamisen vuoksi. Joku soitti ja kertoi kiusanneensa. Keskusteluun nousi anteeksipyynnöt, joita oli esitetty ja, joita pitäisi vielä esittää. Joku soitti radioon ja sanoi, ettei yhteiskuntaa voi suunnitella heikoimman mukaan. ”Puhuttiinko näistä näin ennen kesää 2012?” kysyn, enkä odota, että kukaan osaisi oikeasti vastata.

Olemme taistelleet koulukiusaamista vastaan vuosikymmeniä, mutta ajoittain tulokset tuntuvat kovin vähäisiltä. Kun katsoo netin vilkkaimpia keskustelufoorumeita, sitä joutuu huokaisten toteamaan, että ne koulukiusaajatkin ovat vain kasvaneet aikuisiksi. Eikä aikuisuus nyt tarkoita millään muotoa parempaa kykyä kohdella toista ihmistä.

 

Oikeasti minun piti tänään kirjoittaa siitä miten huikean päivän olen viettänyt lasteni ja muutaman muun teinin kanssa, mutta… Sysäyksen tälle tekstille antoi facessa oletettavasti aivan täysin omalla nimellä ja naamalla julkaistu kommentti: ”Paska laulaja toi kasmis, vois kuolla”.

Siis oikeesti. Vähän kohtuutta nyt, pliis. En lähde nyt ottamaan sen kummemmin kantaa siihen mitä Kasmir on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Olen riittävän iso tajutakseni, että tähän värityskirjaan voi värittää mustan ja valkoisen väliin aika monta muutakin sävyä. Mutta onko se, että mies on kuulunut WA-ryhmään, johon on postattu luvatta kuvattua kotipornoa, syy toivoa hänen kuolemaansa? Vaikka mies olisi esittänyt ryhmässä tyhmiä kommentteja? Vaikka mies olisi hiljaisella hyväksynnällä katsottavissa kaverinsa rikostoveriksi?

Kuolema. Se on kuulkaa kovin peruuttamaton juttu. 

Ihmisen halu elää on vahva, mutta joskus kamelin selkä saattaa katketa hyvinkin yllättäen. Somessa on voimaa. Sitä voidaan käyttää paljon hyvään, mutta sitten kun lähdetään joukolla lynkkausmielialalla liikkeelle se on kuin Sannin Moukari, jolle posliini ei voi mitään.

Me vetoamme sananvapauteen. Me sanomme, että meillä on oikeus sanoa juuri meidän oma mielipiteemme.

 

Se oli pitkä ja kuuma kesä. Nainen tiesi, ettei niitä pitäisi lukea, mutta silti iltapimeässä oli pakko. Oli pakko saada tietää mitä ne kirjoittivat. 

”Pitäiskö kirjailija teloittaa kaasukammiossa vai sähkötuolissa vai ampumalla? Mielipiteitä odotetaan!”

Nainen otti kynän ja paperia. Hän kirjoitti kasan pitkiä kirjeitä ja taitteli ne kirjekuoriin. Hän oli jo päättänyt minne ne kätkisi. Mistä ne löydettäisiin vasta sitten, kun hän olisi mennyt. 

 

Haluan haastaa teistä ihan jokaisen. Kun seuraavan kerran kävelet ulkona, katsele ympärillesi. Etsi kivi, joka sopii mukavasti käteesi. Pyörittele sitä. Heittele ilmaan. Mieti miltä tuntuisi singota se täydellä voimalla ihmistä kohden. Mieti ketä heittäisit. Axlia? Kasmiria? Naapurin miestä? Minua? Keskity hetkeksi ajattelemaan, että vaikka julkisuudessa olisi mitä ja vaikka se naapurin mies epäilemättä osaisi olla maailman ärsyttävin tyyppi, et voi ikinä tietää millaisia asioita heillä elämässään on, mitä he käyvät lävitse.

Voi olla, että heittämäsi kivi on ”vain yksi kivi”. Voi olla, että se osuu uhriinsa, tekee kipeää, mutta kohde jatkaa silti. Mutta entä, jos se onkin se viimeinen kivi, joka sinetöi päätöksen. Entä, jos se on se viimeinen ”Vitun Munanpää”, joka saa tytön kävelemään junan alle? Voit loppuelämäsi hokea itsellesi, että ”se oli vain yksi kivi”, mutta haluatko ihan oikeasti olla osallinen jossain, joka mahdollisesti saa toisen päättämään elämänsä?

Me katsomme tänään Axlia ja Kasmiria ja näemme kaksi pahaa poikaa. Pahojen poikien on vaikea uskoa romahtavan. Kuitenkin, kun ihmisen mahdollisuus tehdä työtään viedään – tai sitä edes horjutetaan – ollaan isojen asioiden äärellä. Jos Matti Inkinen oikeasti latasi tietokoneelleen lapsipornoa, hänkään ei ehkä ollut ihan kiltti mies. Olisiko se silti ollut pätevä syy toivoa hänen kuolemaansa? Inkistä ajatellessa on hieman helpompi ymmärtää, että kuvista tai videoista on vielä pitkä matka tekoihin. Inkinen ei satuttanut ketään – hän päätyi tappamaan itsensä uutisotsikoiden vuoksi. Voisin väittää ymmärtäväni häntä täysin.

 

Uskoisin, että te jäitte miettimään mitä siinä Axlin viestissä sitten oikein lukikaan.

En halua ottaa kantaa siihen miksi Axl pyysi anteeksi, mutta mitä muutakaan mies tässä tilanteessa enää voi? En hyväksy Axlin tekoja, joista hänet on nyt oikeusjärjestelmämme mukaisesti tuomittu, mutta haluanko – tai näenkö edes syytä – kantaa loppuelämäni vihaa tai inhoa miestä, jota en millään muotoa tunne, kohtaan?

 

Tags

Related Articles

Close