Mahdottomuuksia ennen aamiaista

Valitse muistosi

Näin muistivammaisena mietin joskus miten kätevää olisi, jos voisi valita ne muistot, jotka haluaa säilyttää ja skipata huonommat. Eräänä päivänä tajusin, että jossain määrin näin on mahdollista tehdä. Me emme ehkä voi unohtaa kaikkea mitä haluaisimme, mutta negatiivisia muistoja on mahdollista korvata positiivisilla.

Tätä postausta kirjoittaessani etsin Facebookista muutamia vanhoja kuvia miettien millaisia juttuja – tarinoita ja muistoja näihin kuviin liittyy. Valokuvat ovatkin varmasti yksi parhaita tapoja tallentaa niitä hyviä juttuja talteen.

Muistot. Miten usein kannammekaan mukanamme aivan turhaa painolastia muistoissa, jotka raastavat. Ja miten vaikea niistä muistoista on päästää irti. Valokuvien ja mielen muistojen lisäksi itse ainakin omaan tunnemuistoja. Tiettyjä asioita ajatellessa voi tuntea miltä sillä hetkellä on tuntunut fyysisesti. Melkein kaksikymmentä vuotta kannoin mukanani kädenjälkeä, joka oli kuin palanut kasvoihini. En tiedä mitä tapahtui. Eräänä päivänä vain hetki oli otollinen ja tuon tunteen jyräsi toinen kosketus. Parempi. Se tuntui paitsi kasvoissa, sydämessä ja yritän kulkea sen kanssa loppuelämäni.

Kesäinen päivä. Pieni poika. Leikkipuukko. Elämää suurempi seikkailu.

Tämän kuvan muisto voisi olla kaikessa yksinkertaisuudessaan onnellinen kesäpäivä, mutta minulle kuvassa on jotain muuta. Jostain syystä tästä kuvasta on tullut minulle se, jonka kohdalla ajattelen aina, että tuossa kuvassa äitiä ei enää ollut.

Siihen kesään mahtui monta onnellista hetkeä, mutta silti kahdet läheisen hautajaiset ovat lyöneet leimansa kaiken ylle.

Tämä kuva on otettu vuotta myöhemmin. Se on minulle äärimmäisen rakas. Pieni poika, koira, joka oli elämäni suuri rakkaus ja paikka, joka on oikeastaan minulle enemmän koti kuin yksikään paikka, jossa olen asunut, on koskaan ollut.

Kun keväällä 2016 kävin pitkäaikaisen masennuksen hoitoryhmässä, siellä käytiin läpi erilaisia asioita, jotka voivat tuottaa mielihyvää. Yksi niistä oli valokuvien katselu.

Joskus, kun katson valokuvia, syyllistyn helposti ajatteluun, että silloin kaikki oli paremmin. Kuvissa ihmiset hymyilevät. Vastaan tulee hetkiä, jotka ovat toinen toistaan onnellisempia. Mutta onko se todella niin? Vai onko kyse juurikin niistä valikoiduista muistoista? Tallentaminen kuviin sen minkä haluamme muistaa. Valokuvissa ei näy se väsymys, jota tuntee aamulla noustessa, ei kasaantuvat pyykki- ja tiskivuoret. Säilömme kesälomalta auringonsäteitä ja harmaimmistakin päivistä ilonhippuja.

Viime syksynä otin erinäisen määrän valokuvia, joissa ei ollut aurinkoa, ei aina hymyjä. Kuvissa oli surua, ahdistusta, pelkoja ja kipuakin. Osa kuvista on sellaisia, etten tiedä tulenkin niitä koskaan näyttämään kenellekään. Silti ne ovat minulle korvaamattoman tärkeitä. Ne kertovat ajasta, josta me selvisimme. En halua unohtaa sitä. En halua unohtaa miten onnekas olen.

Ajatus muistojen valinnasta lähti keskustelusta, jonka kävin rakkaan ystäväni kanssa. Hän kertoi tilanteesta, jossa vaikeiden muistojen oheen syntyi uusia – parempia.

Toissa iltana kävelin koirien kanssa iltalenkkiä ja tunsin vanhojen varjojen väistyvän. Olin tehnyt päätöksen, joka ei entisessä elämässä olisi ollut mahdollinen. Näin mahdollisuuden astua polulle, jolla uskaltaisin taas olla paremmin se Minttu, joka olen. Kuulokkeissa soi Teleksin Porvooseen. Se ei ahdistanut, vaikka Porvoo onkin viime vuosina ollut minulle jonkinlainen taikasulka, joka muistuttaa minua siitä, että joskus on parasta puolustautua.

Päätin, että joku päivä ajan Porvooseen. Kävelen uudelleen ne kilometrit, jotka kävelin kolme vuotta sitten ja hankin itselleni nipun onnellisempia muistoja. Sellaisia, joille voin hymyillä, kun seuraavan kerran ajan siitä ohi matkatessani siihen kotiin, josta tässäkin postauksessa on kuvia.

Tags

Related Articles

Close