Mahdottomuuksia ennen aamiaista

Älä välitä siitä mitä muut ajattelevat

Tänä aamuna minulla oli mielessäni useampiakin blogin aiheita. Noh – se ei haitanne – se sopii oikein hyvin blogin ajatukseen kuudesta mahdottomasta asiasta ennen aamiaista. En kuitenkaan kirjoittanut, koska en löytänyt läppäriäni. Olisin voinut uskoa ajatukseen, etten enää koskaan hukkaisi mitään, mutta… Niin mahdottomiin en minäkään kykene.

Päivä kului, ja lopulta mies pelasti, kuten aina. Sillä on ihmeellinen kyky löytää asiat, jotka minä olen julistanut haihtuneeksi maailmasta. Päivän mittaan ykkösajatukseksi nousi kuitenkin :

Älä välitä siitä mitä muut ajattelevat.

Se on vaikea kyky. Vain harvat pystyvät siihen, mutta minä katson peiliin, ja lupaan parhaani mukaan yrittää. Itseasiassa onnistunkin siinä, mutta en niin usein kuin toivoisin. Tämä olkoon niitä asioita, joita parhaan kykyni mukaan yritän opettaa lapsilleni, ja yritän oppia itse siinä sivussa.

Kun tänä syksynä aloin purkaa fiiliksiäni facebookin ryhmässä Pienistä Hukista urhein, sain osakseni tuomitsemista. Ajattele nyt miten poikaa kiusataan, kun se menee kouluun ja Ajattele miten nää jutut tulee sitä vastaan sitten, kun se on jossain työpaikkahaastattelussa. Ehkä olen itsekäs, mutta ennemmin kuin, että pistäisin pojan komeroon, yritän kasvattaa siitä tyypin, joka osaa aikuisena heittää yläfemmat ja todeta että  Se lausutaan Hukkis, kun joku kysyy nimeä.

Katson lapsiani ja näen niissä, että olen onnistunut. Siinä missä monet arkailevat voiko lapsen kuvia ylipäätään julkaista netissä, omistani vanhin vetää some-vastaavan roolia, ja työstää videoita, joita epäilemättä joku työnantaja voi joskus tulevaisuudessa löytää netistä, mutta entäs sitten? Näkeepä, että tyttö on ollut rohkea ja reipas aina.

Tytöistä nuorempi heittää mallikeikkaa, ja niitä kuvia nyt ei todellakaan mihinkään kovalevyn perukoille piilotella. Joskus tulee sanomista – niin koulussa kuin somessakin – mutta tyttö osaa suhtautua niihin aivan kuin itsekin toivoisin osaavani. Se nyt on jotain sellaista, joka kuuluu asiaan, jos aiot tehdä jotakin tavanomaisesta poikkeavaa.

Kuvassa Melian Vettenterä, kuvaaja Anna Pyhäjärvi

 

Nämä asiat ovat olleet vahvasti mielessäni nyt, kun aloitin blogin. Aloittamista leimasi vahvasti sama pelko, joka on jäytänyt minua viimeiset viisi vuotta. Mitä ihmiset sanovat? On melkein noloa myöntää, että minä mietin sellaista. Kun blogi puolenyön aikaan rakettien paukkeessa tuli julki, minua melkein pelotti ajatus siitä, että nyt minä joudun julkaisemaan linkin muille. Nyt muut näkevät mitä minä olen tehnyt ja mitä he sitten sanovat? Huutaako joku, että ei se perkele sitten opi, vaikka sitä miten potkisi?

Täytyy myöntää, että jotain minä olen oppinut. En ole juurikaan lukenut mitä blogista mahdollisesti netissä on kirjoitettu. Sen sijaan uskaltauduin jakamaan kirjoitukseni kahteen isoon ryhmään. Yksityisviesteillä olen saanut pääasiallisesti positiivista palautetta – ihanaa, mutta kyllä. Olithan siellä joukossa sinä, joka kerroit olevasi pettynyt, kun käytän poikani tragediasta tullutta huomiota hyväkseni blogin mainostuksessa. Öh. Täytyy myöntää, että viestisi sai minut muistamaan jotain kuluneelta syksyltä.

Muistin kuinka kävelin Tampereella sairaalan pitkiä käytäviä. Mietin erästä kirjan raakiletta, josta olin jossain epähuomiossa mennyt kirjoittamaan nettiin muutamia sanasia. Paniikki iski. Siis ihan oikeasti. Istuin alas ja mietin, että jos nyt joku keksisi kirja-aloitukseni. Epäilemättä jostain nurkan takaa löytyisi se joku, joka huutaisi, että keksin poikani tapaturman markkinoidakseni uutta kirjaani. Ja siis hei. Miettikää nyt vähän. Se kirjailija siellä sairaalan käytävällä oli paniikissa ajatuksesta, että joku keksisi, että sillä kirjailijalla on työnalla uusi kirja.

Naurettavaa. Ihanko tosi?

Potkikaa vaan. En mä opi kuitenkaan,

Minttu

PS. Meidän perheessä ei ole yhtään normaalia ja mä olen kohtalaisen ylpeä siitä 😉

Tags

Related Articles

Close