Mahdottomuuksia ennen aamiaista

Antakaa meille meidän jokapäiväinen some-kohumme

Kuvittelin palaavani blogin pariin hivenen toisenlaisella aiheella pitkän hiljaisuuden jälkeen. Olen käynyt itseni kanssa pitkällisen keskustelun elämästä ja siitä mitä siltä haluan. Mikä on minulle tärkeää jne. Mutta. Mutta. Sitten tuli tämä päivä ja pyyhkäisi ajatukset mielestäni.

”Ja niin harrastaa Helsingin sanomat jälleen tutkivaa journalismia.”

Kaverini viesti repäisi minut johonkin toiseen todellisuuteen. Olen joulun jälkeen pyrkinyt vähentämään somen käyttöä. Samalla olen tietoisesti karsinut myös uutisten lukemista. Olen tullut siihen lopputulokseen, että maailmalla tapahtuu niin paljon kaikkea sellaista, josta minun ei edes tarvitse olla tietoinen. Hesarin juttu Brother Christmasista olisi saattanut mennä minulta täysin ohi, mutta ystävän vinkistä eksyin lukemaan aiheeseen liittyvää kirjoittelua ja hetken kuluttua huomasin olevani totaalisen surullinen.

En lähde ottamaan kantaa siihen mikä on totuus tai oikein. Lähdin sille tielle joskus, mutta nyt minusta tuntuu, ettei sillä ole kirjoitukseni kannalta juurikaan merkitystä. On syyllisiä ja syyttömiä, mutta yksi totuus koskettaa kaikkia. Some-kohu jättää jäljen, josta vain vahvimmat selviävät.

Ihmiset tekevät virheitä. He sanovat tyhmiä asioita joskus. Laskevat leikkiä vääristä asioista. Jotkut tekevät rikoksiakin. Toiset pahempia kuin toiset. Elämme nykyisin maailmaa, jossa virheen tehnyt ihminen revitään esille kuin vanhan ajan häpeärangaistukselle. Jokainen asia, jonka hän on joskus tehnyt tai sanonut, kaivetaan esille. Me revimme ja raastamme kaiken minkä saamme irti. Eikä tämän onnettoman virheellisen ihmisen lähipiirissäkään kukaan ole turvassa.

Olen vuosia seurannut sivusta erilaisia someilmiöitä, kohuja. Valitettavasti useampaakin ns. hyväntekijää on vuosien varrella kohdanneet epäilykset ja kohut, joilla ei välttämättä ole itse asian kanssa ollut mitään tekemistä. Samaan aikaan on revitty riekaleiksi monia menestyneitä julkisuuden henkilöitä – milloin mistäkin syystä. Äärimmillään ilmiö näkyy heissä, jotka suorastaan täysin omaa syytään, aivan vahingossa, päätyvät julkiseksi ilmiöksi.

Meillä on jo Matti Inkinen, Teri Niitti, Jorma Hirvonen ja monia muita. Kuinka monta kuolemaa me tarvitsemme ennen kuin ymmärrämme ihmiselämän arvon – myös netissä ja mediassa?

Sanottakoon nyt vielä, että tässä maailmassa tapahtuu paljon sellaista mitä en hyväksy. Ihmiset tekevät pahojakin asioita. Mutta olemmeko me oikeasti hyviä ihmisiä, kun kivitämme ventovieraan julkisesti netissä tuntematta oikeasti tarinan taustaa?

Tehdäänkö somesta asteen verran inhimillisempi? Yksi viesti kerrallaan?

Tags

Related Articles

Close