Mahdottomuuksia ennen aamiaista

Hullunkurinen perhe kasvaa – ja blogi sen mukana

Syyllistyin taas tyypilliseen. Varsinainen teksti jaarittelee ja jaarittelee, mutta… Tämän tarinan oleellisin asia komeilee kuvassa.

 

Kun reipas vuosi sitten aloittelin blogin kirjoittamista, minulla oli sen suhteen isoja odotuksia. Ajattelin, että viimein löytäisin tieni takaisin sen kirjoittajan luo, joka joskus olin. Että saisin blogin kautta jäsenneltyä ajatuksiani sillä tavoin, että solmut aukeaisivat ja huomaisin olevani taas minä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Blogissa minua vastassa olivat ne samat kompastuskivet, joiden kanssa olin rytenyt aina kesästä 2012 asti. Kirjoitin, mutta vain silloin tällöin ja harvakseltaan. Ja se harmitti.

Outoa, mutta totta, kirjoittamiseni on pohjautunut hyvin pitkälle avoimuuteen. Viime vuodet olen kompastellut hyvin pitkälle iänkaikkisen pohdinnan kanssa: ”Voinko mä oikeasti kirjoittaa näin?”, ”Voinko mä sanoa tän ääneen?” ja ”Mitä ne muutkin ajattelee, jos mä kerron tämän?” Ja pyh.

Olen reilun vuoden etsiskellyt omaa rooliani bloggaajana. Kumma totuushan on, että meillä kaikilla on lukuisia rooleja, joista hyvin pitkälle itse päätämme mitä haluamme tuoda esille. Osa rooleista saattaa langeta hartioillemme liki vahingossa. Selasin vanhoja blogikirjoituksia miettien, että mitkä ovat ne minun roolini, jotka olen teille näiden kirjoitusten kautta esitellyt. Löysin ainakin seuraavat.

  • Se, joka kirjoitti Enkeli-Elisan.
  • Se, joka on kärsinyt masennuksesta vuosikausia.
  • Kirjoittaja, joka nyt vaan sattuu olemaan vähän rikki.
  • Se, jolla on alopecia.

Lisäksi olen kirjoittanut mm. polyamoriasta ja pienestä paristopojasta, mutta valitettavasti osa näistä kirjoituksista on teknisten ongelmien vuoksi kadonnut matkan varrella.

 

Paristopoika on voitonpuolella, mutta ehkäpä kuulemme blogissa kuulumisia siitä miten erityislapsi aloittaa eskarin syksyllä ja monesta muustakin jutusta?

 

Mihin suuntaan haluaisin blogia nyt sitten viedä? Miten kehitellä? Mistä oikeasti haluaisin teille kirjoittaa?

Kirjoittaminen on yksi elämäni tärkeimpiä asioita yhä, vaikka olenkin sen suhteen yhä aika hukassa. Rehellisesti sanottuna käyn asiaan liittyen säännöllisesti psykologilla ja yritämme löytää kirjoittajan korjaussarjaa. Kyllä. Toivon, että haave kirjoittamisesta elää blogissa yhä.

Nyt on kuitenkin kuulkaa semmoinen juttu, että elämä tarjosi meidän Hullunkuriselle perheellemme tälle keväälle/kesälle sellaisen myllerryksen, että elämän painopiste tulee väkisinkin vähän muuttumaan. Eikä niin vähänkään. Ja tämän bloggauksen myötä sanoisin, että myös blogi kääntyy siihen suuntaan.

Jos minun pitäisi kuvailla itseäni kahdella sanalla, ne olisivat ehdottomasti kirjoittaja – ja ÄITI. Eikun ÄITI tulisi ensimmäisenä. Olen äiti neljälle aivan upealle nuorelle/lapselle – eikun hetkinen. Odotas. Mä lasken uudestaan. Viidelle. Viides kaveri myllertää mahassa ja odotamme häntä saapuvaksi viimeistään kesäkuussa.

Tämän kirjoituksen myötä mä kutsun teidät kaikki meille. Ei nyt ihan konkreettisesti, mutta näiden kirjoitusten myötä kurkistamaan sitä todellisuutta, että mitä se arki on suurperheessä, miten ratkoa ajankäyttöongelmia, kun arkea tahdittaa kaksi parisuhdetta, viisi lasta, liuta eläimiä, elämänmittainen unelma kirjoittamisesta ja yhtä ja toista muuta. Seuraamaan miltä tuntuu tulla uudelleen äidiksi näin melkein nelikymppisenä, kun esikoinen on jo viittä vaille täysi-ikäinen. Katsomaan mitä on kasvattaa vauvaa sen jälkeen, kun tapaturman vuoksi oli tosi vähällä menettää tähän asti nuorimman lapsen. Ja mitä se elämä on noin ylipäätään, kun Hullunkurista perhetta tähdittää joukko himpun verran erityisiä ihmisiä.

 

Ehkäpä jossain vaiheessa kuulette tarinan tai toisenkin noista meidän perheen karvaisista jäsenistä?

 

Tulkaa ihmeessä mukaan. Meillä täällä ei ole tylsää.

 

 

Tää kuva on otettu Linnanmäen IikWeekiltä viime syksynä. Se tuli vastaan, kun etsin kuvia tähän bloggaukseen. Päässä alkoi soida YUP:n ”Meitä odotellaan mullan alla”. Se tuntui sopivan tähän postaukseen jotenkin äärimmäisen hyvin. Olen jo testannut arkun, mutta ei pidetä kiirettä. Täällä on nähtävänä ja koettavana vielä ihan hitsin paljon hienoja juttuja.

Tags

Related Articles

Close