Mahdottomuuksia ennen aamiaista

Oot kaunein mitä tiedän

Siitä on reilut kaksi viikkoa, kun maailmaan syntyi ryminällä paljon odotettu Pikkusisko. Koko tämän ajan olen tuntenut palavaa halua kirjoittaa mitä meille kuuluu, mutta yhäkään en oikein tiedä mistä aloittaa.

Pääasia, tärkein, on tämä. Sirkus Heipparallaa sai uuden tähden. Hän on meidän kaikkien suuri rakkaus ja toi mukanaan sellaisen määrän onnellisuutta, ettei sitä taas pysty oikein edes kuvittelemaan.

Pikkusiskon odotusaika ei ollut millään tapaa helppo tai yksinkertainen ja siihen liittyi loppuun asti sellaisia käänteitä, että pari tuntia ennen syntymää, itkin paniikkia. Mutta… Lopputulos on hyvä. Nyt meillä on vauva, jota ystäväni kuvasi sanoilla: ”Tää muistuttaa miksi toiset tekee lapsia”.

Sanat ovat isoja. Ne ovat vahvoja. Kun ottaa huomioon, että me olemme juuri saaneet erityislapsen.

Sairaalassaoloajasta mieleeni jäi pyörimään lääkärin sanat: ”Te olette tehneet rohkean valinnan”. Minun teki mieli sanoa, ettei rohkeudella ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa. Tämä lapsi on kaikkine erityisyyksineen minun, enkä olisi voinut kuvitella muuta ratkaisua.

Muumeissa todetaan, että on helppo olla rohkea, kun ei pelota. Kyllä mua on pelottanutkin. Mutta vain ne samat asiat kuin muistakin lapsista. Lähinnä se, etten koskaan saakaan lasta syliin asti tai muita perin juurin mustia ajatuksia.

Aina sanotaan, että on ihan sama onko lapsi tyttö vai poika… Kunhan olisi terve. Jossain kohtaa sitä huomaa tuon lauseen muuttuneen: Kunhan ei olisi mitään pahempaa.

Eikä onneksi olekaan. Meidän lapsella on yksi ylimääräinen kromosomi. Pari pikkuvikaa sydämessä ja himpun verran muuta, mutta kaikki tää on sellaista, että tiedän, että me selvitään. Päivä kerrallaan polkua, joka opettaa meille taas ties mitä uutta.

Erityislapsi. Kyllä. Ihan erityisellä tavalla rakas.

Tags

Related Articles

Close