Minä täällä hei!

Tunteet sanoiksi – Yksinäisyys parisuhteessa

Ei ihminen osaa kaivata sellaista, minkä ei tiedä olevan olemassa ensinkään”

Sitten se istuukin yhtäkkiä siinä. On olemassa. Hengittää samaa talven kuivattamaa huoneilmaa, seuraa samaa televisio-ohjelmaa eikä seuraa kuitenkaan. Etkä sinäkään. Kumpikaan ei naura. Siinä se on, sohvan toisessa päässä, kauempana kuin kukaan koskaan – ja silti niin tuskallisen lähellä. Mainostauko, jääkaappi, puhelin, Facebook.

Se on taas niin hiljaa. Tunnet tutun kouraisun vatsanpohjassa. Se tulee aina yhtä varkain ja nopeasti, saa sinut yökkäämään ja häpeämään ensin itseäsi ja sitten ajatuksiasi. Ajatteleekohan se jotakin toista? Kukahan se on? Vai onkohan edes? Syke kohoaa ja puna nousee kasvoille – nyt se tulee, etkä voi olla kysymättä – kenelle sinä taas kirjoitat?

Että pitikin mennä sanomaan! Typerys. Mustasukkainen, vainoharhainen. Häpeä lyö lujaa.

Ikävä silittää hiuksiasi. Se hipaisee ohimennen poskipäitäsi, ja jatkaa likaisilla sormillaan pitkin paljastettua selkärankaasi lantion kaariin. Se laskee kädet olkapäillesi ja ravistelee niin että heilut holtittomasti. Etova olo, pää tuntuu raskaalta kannatella. Se saa kyyneleet putoamaan vapaana lattialle etsimään lohduttajaa. Tip tip tip. Ne saavat seurakseen lohduttomuuden. Korvissa humisee verenpaineen hurja syöksy, sydän lyö surua täynnä kunnes vyöryy yli laidan paha olo ja ottaa helpommin käsiteltävän muodon. Vittu. Hetkessä tulvahtaa vihaa täyteen hylätty sydän.

Mietit, milloin et enää jaksanut hymyillä?

Mietit, milloin jaksat taas hymyillä?

Olet jo liian tottunut – yksinäisyyteen, kipuun, kaikkeen. Totuit, vaikka tiesit sen olevan vaarallinen tie. Vaikka oman elämäsi valat olit suurella vakavuudella vannonut: ”Minä en ainakaan koskaan. Minun elämässäni ei koskaan. Minä en ikinä.”  Mutta sitten sinä nostit kämmenet silmiesi suojaksi, raotit sormiasi juuri sen verran – näit sen minkä halusit nähdä. Luotitko yhä kuin lapsi siihen, että muut näkevät koko kuvan?

Tänäkin iltana sinä luovutat. Nukahdat syliä vailla – kuin silloin pienenäkin niin monena yönä. Myöhemmin ovi narahtaa – miten ruma voi ääni olla? Vihaat sitä. Vihaat tätä. Vuode heilahtaa kevyesti. Selkä. Peitto. Voi kun se koskisi joskus. Edes hipaisten, olkapäähän vaikka, tai niskaan. Silittäisi hiuksista. Painautuisi vasten ja nukahtaisi siihen. Kylmät väreet.. kosketusta ei tule. Ihoon sattuu.

Tulee kuitenkin taas aamu – kylmempi kuin eilen, mutta yhteinen vielä. Villasukat, musta kahvi, aamun ensimmäinen tupakka. Kuulokkeissa kotimaista. Kyyneleet tipahtelee kahvin sekaan. Se ei ole maailman helpoin asia.

”Olla pitkämielinen ja kiinnostua, pitää suhde virkeänä, liikuttua. Nähdä suurta rakkautta aamukahvissa ja iltapäivisin ruokakaupassa kun kaksi ihmistä on yhtä kaukana kuin kassaneidillä on silmä toisesta.”

Tekis joskus mun kanssa jotakin.

Kävis joskus mun kans jossakin.

Puhuis edes jotakin.

Katsois edes.

Ikävöis.

Rakastais.

 

Tags
Close