Nyt!

Sukupuolihypetykseen kyllästynyt

Viime vuosien aikana lisääntyvässä määrin otsikoissa ovat olleet sukupuoliasiat, monissa eri muodoissa. Milloin puhutaan homojen oikeuksista, milloin sukupuolineutraalista kasvatuksesta.  Ystäväpiirini on erittäin laaja, homoseksuaaleista a-seksuaaleihin, bi-seksuaaleihin ja heteroihin. Ja valtaosa heistä samaistuu tähän tunteeseen, joten en ole ajatuksieni kanssa yksin.

Kolmen pojan äitinä haluan korostaa, että hyväksyn omat lapseni ja koko lopun universumin tämän asian suhteen sellaisenaan kuin he ovat. Olen (kuten monta kertaa olen saanut kuulla) sellainen pahimmanlaatuinen suvakkihuora. Hyväksyn kaiken ja kaikki, ainakin melkein. Niin kauan kun ketään ei millään muotoa satuteta, en ole kiinnostunut mitä kukakin touhuaa ja tai onko se sopivaa. Omat poikani saavat leikkiä nukeilla, lakata kynsiään tai vaikkapa tanssia balettia – tehdä siis vielä kultaisella kahdeksankymmentäluvulla vahvasti tyttöihin assosioituja asioita. Mutta en aio heitä ohjata tekemään näitä – sen enempää kuin leikkimään rekoillakaan, painimaan tai rapsuttamaan p….äätään.

Aion kuitenkin tottavie kutsua lapsiani pojiksi – ja vieläpä reippaiksi sellaisiksi! Mitä ihmisestä kasvaa, jos hän ei tiedä kuka hän on?

Koen antavani lapsilleni sopivan määrän tilaa omanlaisen persoonan rakentamiseen, kun taka-alalta seuraten annan heidän valita harrastuksensa, lelunsa, leikkinsä ja monilta osin ulkonäköön liittyvät asiat itse ( no ei, varvastossuilla ei saanut mennä maaliskuussa päiväkotiin, vaikka keskimmäinen poikani asian puolesta maanantaina mellakoikin). Minulle on aivan sama rakastuvatko lapseni saman vai erin sukupuolen edustajaan, vaiko mihinkään. Ja on totta, että kaikki ihmiset eivät ole kumpaakaan sukupuolta, mutta valtaosa kuitenkin on.

Minkä taakse minä voisin verhoutua, kun olen ystäväni kanssa eri mieltä tai saan negatiivista palautetta työstäni? ”Sä sanoit noin koska mä olen hetero?” Koska olen enemmän kuin kerran ollut todistamassa tilanteessa, jossa vastaavassa tilanteessa toisen osapuolen ”puolustus” kuuluu seuraavasti: ”Sä sanot noin, koska mä olen homo.” Tai ”Mitä sulla on homoja vastaan?”.   Ja niin edelleen.

Onko miehelle ruoan valmiiksi tekevä  heteronainen jollain tavalla huonompi?

Sukupuolineutraaliudesta puhuminen on toki tuonut muassaan paljon hyvääkin, en edes väitä muuta tai ala luetteloimaan.  Mutta väitän, että asia on mennyt monilta osin yli. Viitaten Helsingin Yliopiston viimevuotiseen seminaariin jossa käsiteltiin sitä, miten koulu kohtaa sukupuolen ja seksuaalisuuden. Viikin Normaalikoulun opettaja Elina Särkelä piti seminaarissa vaikuttavan puheen, ja esitti siinä 14 askelta jotka hänen mielestään siivittäisivät matkaa sukupuolineutraaliin kouluun. 14 portaaseen kuului monia hyviä ajatuksia, mutta itse pidin niitä kuitenkin jo lähtökohtaisesti itsestäänselvyytenä, esimerkiksi kiusaamiseen puuttuminen. Mutta mitenköhän onnistuisi, jos oppilaita alettaisiin kutsua nimillä joilla he itse haluavat? Mitenkä sitä sitten rajoitetaan, vai ollaanko rajoittamatta?

Kuva liittyy.
..kuten myös tämä.

 

 

 

 

 

 

En myöskään ymmärrä sukupuolettomuuden jatkuvaa esille nostamista, ja sitä että miksi asian kanssa aktiivisimmin puuhailevat koittavat usein omalla toiminnallaan ohjata poikien päälle mekkoja ja tyttöjen kauhakuormaajan varteen. Onko perinteisissä sukupuolirooleissa jotain pahaa, ja eikö kenenkään muun järkeen käy se, että tällä menolla ne myös pysyvät pinnalla, jollain tavalla erikoisena asiana? Entä onko sitä niin vaikea hyväksyä, että hyvin monien mielestä on oikeastaan aivan ihanaa olla nainen, tai mies? Ylipäätään vain olla sitä mitä on, ilman että asiaa tarvitsee huutaa megafonin kanssa kaupungilla? Jatkuvan hypetyksen ansiosta asiat ovat aivan jatkuvasti tapetilla, ja jonkin ihmisryhmä on jatkuvasti nostettuna jalustalle.

Olenko minä umpiheterona, monilta osin perinteistä sukupuoliroolia täyttävänä ihmisenä jollain tavalla huonompi?

 

Tags

Related Articles

Close