Oravanpyörässä

Hevarittaren kulttuuriblogi: Children of Bodom ja niskalihasten laulu

Terveiset COB:n Logomon keikalta, Turusta!

“Ooksä taas menossa johonkin tyhmälle hevikeikalle?”, kysyy teini nyrpeänä. Juu, olen menossa! Jos ihan tarkkoja ollaan, olen menossa kaikkien aikojen suosikkini, Children of Bodomin, keikalle. Pojat vetävät keikan kotikaupungissani, Turussa. Ja vielä minun nimipäivänäni! Saan oikein hienon nimpparilahjan.

Vaikka olenkin aina luullut, että olen supercool mutsi tatuointeineni, lävistyksineni ja niittivaatteineni, teinini palauttaa minut hyvin äkkiä maan tasalle: olen ihan supernolo, koska olen mutsi. Ja teiniä hävettää niin hemmetisti, kun mutsi on tällainen hevari. Näin se vain menee: olit kuka tahansa, teinisi häpeää sinua. Aina.

Vedän niittisaappaat jalkaani ja huudan rakkaalle aviomiehelleni, joka ei pahemmin hevimusiikista edes perusta, että nyt lähdetään humppaamaan. Tasapainoiseen avioliittoon nyt vain sattuu kuulumaan se, että tehdään yhdessä asioita. Sellaisia asioita, mitä vaimo haluaa tehdä! Se luo sitä tasapainoa. Ja vähentää nalkutuksen määrää ihan huomattavasti.

Olen laiskalla päällä. Siksi hyppään pinkkiin Yarikseeni vasta varttia ennen varsinaista keikkaa. Lost Society, joka soittaa lämppärinä, ei todellakaan ole paska bändi – päinvastoin! En vain tänään jaksa mitään ylimääräistä ja selkääkin särkee. Parempi siis säästää selkäparkaa ja mennä paikan päälle vasta viime tingassa.

Saamme hyvät eturivin paikat. Emme joudu odottamaan kovin kauaa, kun Espoon pojat astelevat lavalle. Heti ensimmäisenä – edellisestä kerrasta oppineena – tutkin poikien kengät ja sukat. Ei valkoisia tennissukkia eikä ruskeita purjehduskenkiä. Huh! Voin rauhoittua ja nauttia keikasta. Kyllä Bodomin poikiin voi luottaa.

Jos ihmettelet, mitkä ihmeen tennissukat ja purjehduskengät, niin käy vanhan blogini puolella lukemassa raportti Hardcore Superstarin keikasta. Sen jälkeen et enää ihmettele. https://valmentajaksi.blogspot.com/2018/09/hardcore-ikeastar-ja-valkoiset.html

Pojat vetävät aivan järkkyhyvän setin. Settilista on ”urkuri-Jannen” käsialaa; iso peukku Jannelle! Iso peukku myös valomiehelle, jonka ansiosta saan pikkupikkupokkarillani edes jonkinlaisia kuvia, kun tuo järjestelmäkamera unohtui kotiin. Eihän sitä kaikkea voi aina muistaa. Kuten en muistanut ottaa mukaan käteistäkään, joten mertsit jäävät tällä kertaa ostamatta. Kieltämättä ottaa päähän ihan huolella, mutta tyhmästä päästä saa syyttää vain geeniperimäänsä.

Keikka on niin kova, että minulla alkavat niskalihakset jomottaa. Selkeästi harjoituksen puutetta. Pitäisi käydä enemmän hevikeikoilla, tai sitten harjoitella moshaamista kotona. Selkäkin huutaa hoosiannaa, mutta ei tässä nyt ehdi mitään selkäkipuja ajatella, kun pojat riekkuvat lavalla. Burana kasisatanen käkättimeen ja meno jatkuu. Hiki valuu niskaa ja selkää pitkin, mutta niinhän sen kuuluukin! Hevikeikka on huono, ellei niska hikisty ja kipeydy.

Kun kurkku on käheänä huutamisesta ja niskat niin kipeänä, ettei niitä pysty edes liikuttamaan enää, on aika siirtyä takaisin pinkkiin Yarikseen. Hyvä, että saan sen verran liikutettua päätä, että pääsen katsomaan, tuleeko oikealta puolelta toista autoa. Hevikeikat ovat vaaraksi liikenteelle.

Ja kyllä, minä join keikan aikana, ja sen jälkeen hyppäsin vielä auton rattiin! Join todella ison pullon Vichyä, ja vielä ihan raakana. Ettäs tiedätte.

Seuraavana päivänä olo on sellainen, että on käyty hevikeikalla. Vichystä ei sentään tullut krapulaa, mutta niskaa ja selkää jomottaa. Eipä tuo haittaa. Keikka oli kaiken tämän kivun arvoista.

Tags

Satu Mäkinen

Räiskyvä, rääväsuinen räpätäti.
Sisukas, suorasanainen sählääjä.
Juuri se henkilö, josta äitisi sinua varoitti.
Se olen minä. Satu. Minulla on vahvoja mielipiteitä, ja kerron ne kyllä kiertelemättä ja kaunistelematta asiaa laisinkaan.

Related Articles

Close