Oravanpyörässä

Meni putkeen kuin koira agilityradalla

Kun kuvittelet, että arki on edes hetken kondiksessa ja homma on hanskassa, niin todellisuus tiputtaa sinut harvinaisen äkkiä maanpinnalle.

Minä en harrasta koirani kanssa agilitya. Siihen on kaksi syytä:

  1. Koirallani on vasen etukinttu leikattu pentuna, eikä kinttu kestä agilityn vaatimia hyppyjä ja pomppuja.
  2. Koirani motivointi on yllättävän haastavaa, eikä koirani suostu menemään putkeen. Koetettu on. Jos yritän saada häntä juoksemaan putken sisään, hän pysäyttää putken edessä, asettelee villahousunsa maahan ja katselee minua ilmeellä: ”Mene akka ite tonne putkeen! Siellä voi olla vaikka kissoja.”

Joten meillä siis hommat eivät mene putkeen. Eivät agilityradalla eivätkä muutenkaan.

Tänään ajattelin, että vietänpä oikein rauhallisen keskiviikkopäivän. En pidä mitään kiirettä, enkä stressaa turhia. Laitoin rauhassa pyykit koneeseen (oli pakko, koska olen ollut jo viikon ilman puhtaita sukkia ja alushousuja, mutta toisaalta, kuka sitä tulee katsomaan, onko minulla alushousuja jalassani vai ei), join teetä ja katselin ihan helvetin huonoa elokuvaa syöden laivalta ostettua jättisuurta Tobleronea.

Sitten päätin tsekata sähköpostini. Minulla alkaa huomenna valokuvaterapiaohjaajan koulutus Muurlan opistolla, ja halusin tarkistaa, milloin minun pitää olla paikalla. Oikean sähköpostin löydettyäni, ja sen avattuani, silmiini osuivat sanat: ”Muistathan palauttaa ennakkotehtävät 19.10. mennessä!” Ai, oliko meillä jotain ennakkotehtäviä?!?!? Tässä vaiheessa ADHD iski otsaani oikein isolla kämmenellä ja huusi ”D’OH!”

Avasin elokuussa tulleen, koulutukseen hyväksymisestä kertovan sähköpostin, mikä minun olisi selkeästikin pitänyt lukea jo silloin elokuussa. Juu, siellä luki oikein selvällä suomen kielellä, että ennakkotehtäviä on oikein monin kappalein, ja ne pitäisi tosiaan myös palauttaa jommallekummalle koulutuksen vetäjistä. Koulutuksesta tullut laskukin pitäisi maksaa ennen koulutuksen alkua. Olenko maksanut sen? En! Olenko edes avannut sitä sähköpostia, missä lasku on? En! Hienoa! Hyvä, Satu! Tap, tap. Hyvin taas vedät, ja oikein hyvin menee putkeen. Voi jumalauta sentään!

Ensimmäinen ennakkotehtävä: HOPS. Eli siis henkilökohtainen oppimissuunnitelma. Minä olen onneksi paskanjauhannan maailmanmestari monena vuonna peräkkäin, joten sen HOPS-lomakkeen täyttämisessä ei kauaa kuono tuhissut. Sen jälkeen seuraava tehtävä: Kaiva kotialbumistasi joku sinulle tärkeä kuva ja tuo se mukanasi koulutuspäivään. Jaha.

Minun kaikki valokuva-albumini ovat kellarissa, joten sinne siis. Juoksin jumalattomalla kiireellä kellariin, niin kovalla kiireellä, etten ehtinyt edes laittaa housuja jalkaani! No, jos joku talomme mummoista vahingossa erehtyisi kellariin samaan aikaan, niin maksetaan sitten kiltisti sydänkohtauksesta tulevat ambulanssikulut. Kaivelin siellä hiki päässä kuvia, kunnes löysin yhden, minkä kelpuutin. Paperisesta valokuvasta äkkiä digikuva, ja se digikuva HOPSin kera sähköpostitiedostona toiselle koulutuksen vetäjälle. Samaan hengenvetoon lähetin anovan sähköpostin koulutuksen sihteerille, jos saisin hieman maksuaikaa sen laskun kanssa, kun minulla on tuo aapeeceeree. Helvetti, että hävetti.

Valitsemani valokuva minusta 4-vuotiaana ja tätini Emma-koirasta.

Eikä tässä vielä kaikki! Huomiseen mennessä pitäisi olla luettuna muutama artikkeli, ja vielä pitäisi olla hankittuna sekä muistivihko, että oppimispäiväkirjavihko. Voi jumalauta sentään! Kello oli – onneksi – sen verran vähän, että Skanssin Suomalainen oli vielä auki. Äkkiä autoon ja talla pohjassa menoksi. Päätäkin särki ja hiki valui. Ei ole oravan elämä helppoa, ei.

Suomalaisessa oli – tietenkin – jumalattomat alelaatikot, ja minähän en yksinkertaisesti voi jättää alelaatikoita rauhaan silloin, kun on kyse kirjoista. Käänsin joka ikisen lootan, minkä löysin, mutta onnistuin kuitenkin ostamaan vain yhden uuden kirjan! Vähänkö olin ylpeä itsestäni. Ja muistin jopa ostaa nekin asiat, mitä varten kyseiseen kauppaan edes lähdin. En edes osaa kertoa, kuinka monta kertaa olen lähtenyt kauppaan ostamaan jotain tiettyä asiaa ja lähtenyt kaupasta satasen ostosten kanssa, ilman sitä asiaa, mitä lähdin ostamaan.

Tätä tämä ADHD-aikuisen arki sitten on.

Kirjakaupan jälkeen totesin, etten ole syönyt koko päivänä mitään. Subway oli sentään vielä auki. Kassalla oli jonossa työkaverini ja kassan takana tuttavani tytär. Molemmat suhteellisen sanaisia ihmisiä, kuten minäkin. On sanomattakin selvää, että jäin suustani kiinni suhteellisen pitkäksi aikaa.

Minäkö muka harrastaisin kirjallisuutta? Pois se minusta!

Kun vihdoinkin pääsin kotiin, jumalattomassa päänsäryssä ja hiki valuen, hotkin sen pitkän subini niin nopeasti alas käkättimestä, etten ehtinyt edes pureskella. Saati sitten maistaa mitään. Kai se ihan hyvä subi oli.

Loppuilta meneekin sitten niitä artikkeleita lukiessa ja oppimispäiväkirjaa vääntäessä niiden artikkelien perusteella. Jos olisin havahtunut tähän vähän aikaisemmin, olisin ehkä saanut ne tehtyä jo, ja voisin mennä ajoissa nukkumaan ja olla huomenna virkeänä ensimmäisessä lähipäivässä.

Mutta koska minä olen Satu ja minun koirani ei suostu menemään putkeen, niin minähän en mene ajoissa nukkumaan.

Koirani vihaa selfieitä.

Onpa taas ihanaa olla minä. Voi vittu!

Tags

Satu Mäkinen

Räiskyvä, rääväsuinen räpätäti.
Sisukas, suorasanainen sählääjä.
Juuri se henkilö, josta äitisi sinua varoitti.
Se olen minä. Satu. Minulla on vahvoja mielipiteitä, ja kerron ne kyllä kiertelemättä ja kaunistelematta asiaa laisinkaan.

Related Articles

Close