Parempaan huomiseenTänään

Neliapilaa etsimässä

Elämäni on täynnä toinen toistaan uskomattomampia sattumuksia – jollekin toiselle tämä voisi tarkoittaa positiivisia asioita, minulle ei niinkään. Enkä nyt tarkoita mitään elämää mullistavia suuronnettomuuksia, vaan sellaista kivan kutittelevaa tasaista paskaa, joka värittää arkea harmaaksi. Ihmiset sanovat, että kaikki huonot jutut tapahtuvat ryppäissä. Minulla on takana nyt 27 vuoden putki. Koskaan en tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja rakkaat lapseni ovat näyttäneet perineen hyvän onneni. Yleensä näitä tapahtumia on luonnollisestikin vielä todistamassa vähintään yksi ihminen – tai minun tapauksessani esimerkiksi kokonainen hautajaisseurue.

Proving my point 1 & 2.

Olimme juuri ostaneet oman talon, roudailin sinne tavaroita ja ajelin ympäriinsä. Pirssinäni toimi tuolloin ihanan rupuinen, kymmenisen vuotta vanha Ford mondeo. Vanhemmat autot nyt tuppaavat kilisemään ja kolisemaan, tämä vähän tavallista enemmän. Pyysin miestäni monta kertaa tsekkaamaan että onko auto kunnossa, ja kyllä sitä katsottiinkin, kummempaa ei vain löytynyt. Joitain viikkoja ennen muuttoa lähdin taas asioille, tällä kertaa kaupunkiin, Raumalle. Kerkesin ajamaan ehkä kilometrin, puhuin samalla ystäväni kanssa puhelimessa, kunnes auto kolahteli vähän omituisesti. Seuraavaksi auto kallistui vähän hassusti ja tadaa – rengas tippui. Viereisessä talossa asuva mies oli juuri lähdössä johonkin ja iloisena kysäisi että onko mulle jokin hätänä kun oon siinä keskellä tietä. Totesin ihan yhtä iloisena, että rengas vaan tippui, mutta eipä muuta. Epäuskoisena mies kiersi auton toiselle puolelle ja hämmentyneenä vilkaisi mua. ”Siis täähän on oikeesti tippunut…”

 Tästä traumatisoituneena pelkään nykyäänkin, että renkaat alkavat sinkoilla ympäriinsä.

Ei niin kovin pitkän aikaa tämän jälkeen, remontoimme taloamme kovalla vauhdilla. Vein koiramme viikonlopuksi hoitoon ystäväni luokse, jottei se olisi häärimässä (=karkailemassa toistaiseksi aidattomalta pihaltamme). Mainittakoon, että olemme mieheni kanssa melko impulsiivista sakkia joten tuo remonttirupeama ei varsinaisesti hivellyt hermoja. Sunnuntaina oli aika hakea koira kotiin, ja posottelin silloisella mondeollani pitkin pitäjää, poppi vain raikasi. Kaverini siis asui tuolloin oikeastaan keskellä ei mitään. Yksi asumaton talo tuossa, toinen tässä ja pari navettaa. Kymmenisen kilometriä ennen kaverini taloa, kuului aivan jumalaton rymähdys ja sen perään mukavaa raahaavaa ääntä. Vedin autosta liinat kiinni ja syöksyin katsomaan että mikähän on ongelma. Pakoputkihan se, riippui vielä kiinni siihen malliin etten saanut sitä edes itse irti, vaikka miten kiskoin, potkin ja väänsin. Ajaa sitä ei voinut, ja mies ei vastannut puhelimeen. Vedin pienen sadetanssin rääkyen samalla ”MIKSI?!”

Hiuksiani kiskoen käännyin ympäri pohtien, olisikohan ketään ketä tulisi pelastamaan minut pinteestä. Jähmetyin paikoilleni. Ojan toisella puolen, noin kymmenen metrin päässä minusta, olis hautajaisjoukko. Pappeineen kaikkineen, ihan hiljaa. Tuijottivat. Moikkasin (…) ja syöksyin autoon. Itketti ja nauratti. Pappi tuli koputtelemaan ikkunaa varovaisen näköisenä, ja kysyi oliko apuni jo matkalla. Näytti miettivän, että se apu on varmaan aika paljonkin myöhässä. Kiitin kysymyksestä ja vakuutin että juu, kaikki on kunnossa. Minuuttia myöhemmin jokin epäonninen maajussi tupsahtikin paikalle, ja häneltä sitten suostuin ylväästi ottamaan apua vastaan. Mies sai pakoputken irti, ja käskin heittää sen viereiseen jokeen. Ei heittänyt.

Pääsin taas Guntherin säestämänä jatkamaan matkaa.

Ja pientähän tämä vielä, näitä riittää. Tiedättekö mitä tehdä, jos syystalvella kengästänne irtoaa pohja, juuri kun hyppäätte metroon? Ja satutte olemaan matkalla työkeikalle? Ei hätää – minä tiedän.

Tags

Related Articles

Close