Sarjarakastuja

The Crown (2016) on täydellinen sarja

The Crown on Netflixin kallein sarjatuotanto ja koko maailman toiseksi kallein; se jää kakkoseksi vain (millepäs muulle kuin) Game of Thronesille. GoT:n budjetti on noin 15 miljoonaa dollaria jaksolta, mikä kyllä näkyykin erikoistehosteiden erinomaisuudessa. Tuntuu, että ne päihittävät jo joiltakin osin Hollywood-leffatuotantojen laadun. The Crown sen sijaan maksaa parhaimmillaan noin 13 miljoonaa dollaria jaksolta, joten se ei jää kauas listan kärkisijasta.

Mikä The Corwnissa sitten maksaa ja mistä se ylipäätään kertoo? Nimestä voi päätellä paljon; The Crown kertoo nykyisen Englannin kuningattaren, Elisabeth II:n elämästä. Sarja on siis tositapahtumiin perustuva (ellei käsikirjoittamiseen luonnollisesti kuuluvaa dramatisointia oteta lukuun).

Minulle kävi jälleen kerran tyypillisesti tämän tuotannon kanssa; katsoin ensimmäisen jakson noin vuosi sitten ja totesin sen olevan silmittömän tylsää seurattavaa, jolle minulle ei ollut aikaa eikä kiinnostusta. Ystäväni tuntuivat kuitenkin jatkuvasti puhuvan ohjelmasta, joten en voinut antaa asian olla pidempään. Ehdotin puolisolleni sarjan katsomista noin kuukausi sitten ja lopulta päädyimme tuijottamaan sen yhteen putkeen noin viikossa.

Kuningatar Elisabeth sarjassa vs. oikeassa elämässä

The Crown alkaa ajasta, kun Elisabeth ei ole vielä kuningatar. Sarja seuraa isänsä menettäneen nuoren vaimon kasvamista naiseksi ja kuningattareksi. The Crown keskittyy vuoron perään historiallisesti merkittäviin tapahtumiin tai henkilöhahmojen elämiin liittyviin intiimeihin kriiseihin ja iloihin. Kaikki kuitenkin lopulta aina kietoutuu sarjan tärkeimmän henkilön ympärille. The Crown on tarina kuningattaresta.

Tositapahtumiin perustuminen ja sen ongelmat


Älkää ymmärtäkö väärin, minulla on vain ja ainoastaan hyvää sanottavaa tästä sarjarakkaudesta, mutta ajattelin ottaa ihan ensimmäiseksi esille tositapahtumiin perustuvien sarjojen ongelmat ja erityisesti The Crownin tapauksessa. Omat ennakkoluuloni estivät minua ihan viimeiseen asti päätymästä tämän ohjelman pariin, sillä en ole kertaakaan elämässäni ollut rihtustakaan kiinnostunut minkään maan kuninkaallisista. Monet sen sijaan ovat, ja heille The Crownin katsominen onkin varmasti ollut itsestään selvä jatkumo fanitukseen.

Briteissä kuninkaalliset ovat hyvin oleellisia julkisuuden henkilöitä ja heidän edesottamuksistaan uutisoidaan usein myös suomalaisissa medioissa. Jotenkin ylimielisesti tulin jatkuvasti siihen lopputulokseen, että ellei minua kiinnosta kuningatar nyt, miksi hän kiinnostaisi minua sarjana. En olisi voinut olla enempää väärässä.

Toinen ongelma on juuri tositapahtumiin perustumisessa. Olen sanonut lukemattomia kertoja tässä ja edellisessä blogissani, etten vain ole kiinnostunut oikeasti tapahtuneisiin asioihin perustuvista elokuvista, kirjoista tai sarjoista. En usko, että kovin monia muita tositapahtumiin perustuminen haittaa, joten en käsittele sitä pidemmästi. Jostakin syystä se on kuitenkin minulle aina vähän deal breaker. Onneksi pääsin tämän asian yli ja nyt sarjan katsomisen jälkeen olen vähän enemmän kiinnostunut oikean kuninkaallisen perheen elämästä.

Prinssi Philip sarjassa vs. oikeassa elämässä

Ainoat negatiiviset kommentit, joita olen nähnyt tästä tuotannosta keskittyvät aina historialliseen tarkkuuteen. En itse tunne historiaa kovinkaan hyvin, saatikka sitten Brittien kuninkaallisten todellisia elämäntarinoita, joten en osannut kiinnittää tarkkuuteen (tai sen puutteeseen) suurtakaan huomiota. Koin kyllä suurena nautintona sen, että saimme kumppanin kanssa googlailla asioiden todellista laitaa ja tarkastella, olivatko tapahtumat todella sellaisia kuin ne sarjassa kuvattiin. Ja kyllä ne meidän mielestä olivat.

Minun on osaltaan hieman vaikea ymmärtää katsojien voimakasta kritisointia historialliseen täsmällisyyteen liittyen, sillä kyse on ehdottomasti aina vain melko pienistä muunnelmista tai dramatisoinneista. Kokonaiskuva on hyvinkin oikea, käsitykseni mukaan ainakin. Varmasti muutama kuningattaren ja kuninkaallisen perheen fani on pahoittanut mielensä siitä, miten heidän idoleitaan on sarjassa kuvattu. Kaikkien kannattaisi kuitenkin muistaa, että kyse on todellakin sarjasta eikä dokumentista.

Sarjojen, elokuvien, näytelmien ja kirjojen luonteeseen kuuluu se, että niitä dramatisoidaan, että niihin luodaan jännitteitä. Tositapahtumiin perustuvien teosten osalta ratkaisut saattavat tuntua totuuden tietävien silmissä valtavilta, mutta ei taidetta voi tehdä, ellei sen anneta herättää tunteita. Tunteita taas herätetään jännitteiden avulla. Olipa kuningatar tai ei, harvan meistä elämä on oikeasti niin jännittävää, että siitä saisi kiinnostavan elokuvan tai sarjan ilman dramatisointia.

Mikäli olen ymmärtänyt oikein erilaisia nettijulkaisuja lukiessani, myös kuninkaallinen perhe ja kuningatar itse ovat myös katsoneet sarjaa. Se on minusta hauskaa, sillä varmaan melko harva saa katsoa tai lukea laadukkaasti tehtyä popularisoitua materiaalia omasta elämästään. Yleensä aina tositapahtumiin perustuvien tuotantojen päähenkilöt ovat todellisesta elämästä jo poistuneet. Kuningatar on joidenkin lähteiden mukaan jopa kertonut pitävänsä sarjasta paitsi siitä juuri mainitsemastani dramatisoinnista.

Puolisoni kysyi minulta tänään, onko tuotantotiimin tarvinnut pyytää lupa sarjan tekemiseen. Vastaus on ei. Taidetta, elokuvia, sarjoja, kirjoja, tai mitä tahansa muutakin saa tehdä käytännössä mistä tai kenestä tahansa. Siihen ei tarvita lupaa. Tietysti aihettaan tule käsitellä kunnioittavasti, koskipa projekti mitä vain.

Budjetti on suuri ja se näkyy


Kuten totesin tämän postauksen johdannossa, The Crown on Netflixin sarjatuotannoista ylivoimaisesti kallein noin 13 miljoonan dollarin jaksokohtaisella budjetilla ja maailman toiseksi kallein. Budjetti on valtava. Katsojan on kuitenkin turha odottaa näyttäviä erikoistehosteita tai action-kohtauksia, jotka yleensä selittäisivät tuotannon suuren rahantarpeen. The Crownissa ei sellaisia nähdä, joten mihin raha menee? Vastauksen kyllä näkee jo ensimmäisessä jaksossa.

Sarjaa voisi kuvailla jotenkin harmoniseksi. Sen jokainen viimeistä atomia myöten täydelliseksi hiottu lavaste ja sekunti kasvattaa sarjasta osasiaan vielä paljon suuremman kokemuksen, johon katsoja hukkuu kaikella sielullaan. Jokainen asu ja huoneen nurkka on viimeistelty historialle uskollisesti. Saatoin lukea jostakin, että pelkästään Elisabethin häämekon kopion valmistamiseen käytettiin 35 000 dollaria.

The Crown on rauhallinen ja hidastempoinen sarja, jota kannattelee sen pikkutarkan ja täydellisen ulkokuoren lisäksi erinomaisen taitavat näyttelijät. Erityisesti Elisabethia itseään näyttelevä Claire Foy suoriutuu roolistaan sellaisella pieteetillä, etten keksi tarpeeksi suurta kehua. Foy onnistuu aina saamaan katsojan pauloihinsa hahmolla, joka on yhtä aikaa pelkkä hauras ja yksinäinen vaimo ja äiti, kuin pesästään pudonnut linnunpoika, mutta lopulta kuitenkin yksi maailman voimakkaimmista naishahmoista, jonka päättäväisyys, vahvuus ja auktoriteetti saavat kenet tahansa tutisemaan.

Kuningattarena ei ole aina helppoa

Nainen on kuin luotu rooliin ja onkin suuri harmi, että katsojat joutuvat luopumaan hänestä toisen kauden jälkeen. Kuningatar ja koko perhe vanhenevat myös sarjassa, joten keväällä ilmestyvää kolmatta kautta varten käsittääkseni melkein koko näyttelijäkaarti on vaihdettu vanhempaan.

Toinen ylimaallisen suorituksen tehnyt on sarjan ainoita amerikkalaisia näyttelijöitä: Churchillia näyttelevä John Lithgow. Olin hänestä aluksi hieman epäluuloinen, mutta mies suoriutuu roolistaan aivan erinomaisesti. Hän onnistuu luomaan Churchillista samaan aikaan voimakkaan ja voittamattoman Britannian pääministerin, mutta myös vanhuuttaan haurastuvan herkän maalarin, jonka sisällä on suuri suru.

Winston Churchill

On totta kai mainittava, että prinsessa Margaretia esittävä Vanessa Kirby ja prinssi Philipin roolissa oleva Matt Smith onnistuvat myös hienosti. Tajusin vasta nyt tätä kirjoittaessani, että Smithän on tunnettu pääroolistaan Doctor Who -sarjassa vuosina 2010 – 2017. Se, etten hoksannut tätä aiemmin kertoo siitä, kuinka erinomaisen vakuuttavaa työtä Smith tekee prinssi Philipinä.

Margaret ja Philip olivat minulle sarjassa niitä, jotka ärsyttivät eniten. En voi juurikaan kertoa esimerkkejä, sillä en tiedä, paljonko tositapahtumiin perustuvaa sarjaa saa tai edes voi spoilata. Hahmon ärsyttävyys ei kuitenkaan ole näyttelijän vika vaan käsikirjoitustiimin valinta. Tunteita saa ja pitääkin herättää, enkä valitakaan lopputuloksesta yhtään.

Lopuksi


Minulla olisi tästä sarjasta huimasti sanottavaa. Haluaisin paneutua tarkemmin eri kohtauksiin ja jaksoihin, sillä sellaisten tavanomaisesti hyvien jaksojen seassa oli joitakin sarjahistorian hienoimpia jaksoja ja näiden jaksojen sisällä koko esittävän taiteen hienoimpia kohtauksia, ainakin minun mielestäni.

Erityisesti Lontoon vuonna 1952 ympäröineen savusumun kuvaus oli tavattoman hienoa ja vaikuttavaa. Churchillin surullisen kuuluisan muotokuvan maalausprosessi piti sisällään yhden mahtavimmista dialogin pätkistä, jonka olen vuosiin todistanut. Kun tällaisten kohtausten päälle lyö karvoja nostattavan hienon soundtrackin, voi katsoja olla vain suu ammollaan ja tuijottaa ruutua toivoen, että tästä kaikesta tunnekuohusta selviää hengissä.

The Crown on täydellinen sarja. Siitä ei puutu mitään. En poistaisi siitä mitään. Ei auta kuin toivoa, että keväällä ilmestyvän kolmannen tuotantokauden uudet näyttelijät jatkavat edeltäjiensä erinomaista työtä ja tuotanto pysyy omalle tyylilleen, tempolleen ja värilleen uskollisena.

Sarjarakastuja-asteikolla 10/10
IMDb-asteikolla 8.7/10
Tags

Related Articles

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Close