Sarjarakastuja

Halloween-spesiaali: kauhusarjat

Olen yksi niistä, joille “saattaa järkyttää herkimpiä katsojia” -varoitus on aiheellinen. Olen katsonut hirvittävän määrän kaikkea, mutta minulla on edelleen aiheita, joita en kestä. Yksi niistä on – rumpujen pärinää – kauhu. Kyllä, olen mahdoton pelkuri. Kauhuelokuvat ja -pelit ovat hyvin suuressa suosiossa; ne saavat paljon mediahuomiota, niiden markkinointi on laajaa ja monipuolista, ne innoittavat käytännönpiloihin ja saavat viihteennälkäiset kansalaiset parhaimmillaan kiljumaan pelosta, mutta niin, että se on kivaa. Minusta se ei ole ollenkaan kivaa.

Vaikka Halloween ei olekaan mikään suomalaisten juhla, rantautuu sen lieveilmiöitä tännekin. Enkä voi sitä kieltää, järjestän itsekin Halloween-kekkerit ja pukeudun teema-asuun. Tämän kunniaksi päätin, juhlistaakseni Sarjarakastuja-blogin lanseerausta täällä Sabotage.fi:ssä, ylittää itseni ja katsoa ensimmäistä kertaa ikinä kauhusarjoja.

Kuten voitte varmaan jo päätellä, minulla ei ollut kovinkaan suurta käsitystä siitä, mikä on “hyvä” kauhusarja, joten tein ainoan asian, jonka voin ja googlasin. Best horror series on Netflix -haku antoi minulle osan tarvitsemastani informaatiosta. Kaksi sarjaa valitsin Netflixin etusivulta. Katselulistalleni tuli viisi sarjaa, joista jokaisesta katsoin ensimmäisen jakson. Kyseessä on siis kauhusarjojen ensivaikutelmat -postaus.

Valitsin tätä julkaisua varten seuraavat sarjat:

  1. American Horror Story
  2. Hemlock Grove
  3. Bates Motel
  4. Outoja kokemuksia
  5. The Haunting of Hill House

American Horror Storysta olen kuullut paljon ja todella moni on kehunut sitä. Kaudet ovat käsitykseni mukaan kuitenkin eri tasoisia (ja eri aiheisia), joten päädyin valitsemaan IMDb:ssä parhaat pisteet keränneen kauden ja sen ensimmäisen jakson. Se osoittautui olemaan toisen kauden aloitus. Kerro toki kommenteissa, olisiko kannattanut valita jokin toinen kausi!

Hemlock Grove on pyörinyt iät ja ajat Netflixini etusivulla, mutta en ole lotkauttanut sille korvaani. Minulla ei ollut ennen katsomista minkäänlaista käsitystä, millainen sarja se on. Aluksi aioin valita The Walking Dead -sarjan, mutta sitä ei enää löytynytkään Netflixistä ja halusin kaikkien tämän haasteen sarjojen olevan sieltä. Sitä paitsi se oli ennakkoon vähiten pelottava valitsemistani sarjoista. Zombiet eivät minusta ole millään tavalla mielenkiintoisia tai pelottavia, eikä niistä ole aiheena löydetty uutta näkökulmaa sitten 1900-luvun alun. Eli tavallaan oli hyvä, että jouduin valitsemaan toisen sarjan sen tilalle. Päädyin Outoja kokemuksia -nimiseen tuotantoon, jonka Netflix lisäsi aivan hiljattain valikoimiinsa täydessä hiljaisuudessa.

Bates Motel oli Hemlock Groven kaltaisesti minulle ennestään täysin tuntematon. The Haunting of Hill House -sarja ei tullut tietoisuuteeni google-haulla, vaan ilmestymällä Netflixin etusivulle. Sen traileri alkoi pyöriä jo ennen kuin olin päättänyt haastaa itseäni katsomaan kauhua ja pelkäsin jo sen perusteella ihan liikaa. Sarjasta on tullut nyt muutenkin jonkinlainen someilmiö ja ohjelmaa on kehuttu paljon. Odotin siis innolla ensimmäistä jaksoa.

American Horror Story (2011 -)


Tämän sarjan jokainen kausi kertoo eri tarinan. Se on siis antologiasarja. American Horror Storyn kaudet ovat Murder House, Asulym, Coven, Freak Show, Hotel, Roanoke, Cult ja Apocalypse. Minä päätin aloittaa katseluni kakkoskaudesta (2012 – 2013) ja aiheeksi valikoitui tietysti syvästi inhoamani mielisairaala.

American Horror Story -sarjan kansikuva

Jakso alkaa komealla kohtauksella, jonka päätähtenä on varmaan muuten sivuhenkilöksi jäävän Adam Levinen (Maroon 5 -bändin laulajan) esittämä Leo sekä tämän kauhua rakastava tuore vaimonsa. Pari on häämatkallaan kiertänyt Amerikan kuuluisia kauhupaikkoja ja listan viimeisenä on Briarcliff-niminen mielisairaala, joka nimetään kätevästi turberkuloosisairaalaksi. Häämatkalaiset eivät vain vieraile pelottavissa nähtävyyksissä vaan haluavat myös rakastella jokaisessa niistä. Tämä osittain onnistuukin, kunnes jokin menee, yllätys yllätys, pahasti pieleen.

Nykyajasta matkataan seuraavaksi 1960-luvulle Massachusettsilaiseen mielisairaalaan. Briarcliff saa hoidettavakseen Bloody face -nimisen murhaajan. Utelias toimittaja haluaa selvittää, millainen mies on voinut tappaa niin julmasti oman vaimonsa.

On selvää jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, etten tule katsomaan sarjaa pidemmälle. Se ei johdu siitä, että se on pelottava vaan siitä, että se tuntuu yrittäneen vähän liikaa. Ensimmäiseen jaksoon mahtuu nykyisyyttä, menneisyyttä, mielisairautta, rasismia, homoseksuaalisuutta, nunnia, hulluja tiedemiehiä mutta mikä ihmeellisintä, myös avaruusolentoja. Voin vain kuvitella, että kauden edetessä tapahtumat leviävät entisestään. Jostakin syystä American Horror Story tuntuu vähän ontolta, keinotekoisesti makeutetulta. En osaa tarkalleen sanoa miksi ja se, että tunnen näin tuli melkoisena yllätyksenä. Niin moni kuitenkin pitää ohjelmasta todella paljon. Ehkäpä tämä oli kaikista katsomistani sarjoista viihteellisin ja tehty niin, että sillä pyritään suuriin katsojalukuihin.

Ehdin kuitenkin huomata muutaman kauhugenrelle perinteisen kliseen sekä pari itseäni kummastuttavaa seikkaa. Tärkein niistä on seksistä rankaiseminen. Yhdysvaltalaisissa tuotannoissa, ehkä vielä erityisesti juuri kauhuelokuvissa, henkilöhahmoja rangaistaan seksuaalisuudesta ja seksin harrastamisesta. Se, joka harrastaa seksiä eniten tai ylipäätään, heittää yleensä henkensä ensimmäisten joukossa, kun murhaaminen alkaa. Seksiä harrastanutta voidaan myös kiduttaa raaemmin. American Horror Storyn ensimmäisessä jaksossa jopa kaksi pariskuntaa saa kokea kauhunhetkiä heti rakastelunsa perään. Ilmiö voi juontaa juurensa jonkinlaisesta amerikkalaisesta sisäänkasvaneesta konservatiivisuudesta ja asenteesta seksiin. USA:ssa seksuaalikasvatusta ei tunnetusti useinkaan tarjota ja muutenkin ilmapiiri voi olla hyvin siveellinen. Uskonnollisuudella on toki myös lusikkansa tässä sopassa.

Näyttelijät eivät mielestäni tee mitenkään mieleenpainuvaa työtä, tosin eivät huonoakaan. Tuotannolla on selvästi ollut ihan hyvä budjetti. American Horror Storylle on olemassa oma yleisönsä. En kuitenkaan tiedä millainen, enkä itse ole osa sitä. Sitä en voi kuitenkaan kieltää, etteikö tässä olisi ollut hieno intro!

5/10 Sarjarakastuja-asteikolla
8.1/10 IMDb-asteikolla

Hemlock Grove (2013 – 2015)


Tästä sarjasta iski ensimmäisenä silmiin sen äärettömän vahva keltaisuus. Lähes jokainen kohtaus, joka ei ollut pimeä, oli editoitu hyvin korostetun kellertäväksi. Siitä minulle tuli tunne, ettei sarja halua painottaa välttämättä pelottavuutta vaan enemmänkin outoutta. Filtterin avulla katsojalle tarjotaan heti tieto siitä, että jossakin on jotain mätää.

Sarjan tapahtumat sijoittuvat kliseisesti pikkukaupunkiin. Vastakkainasettelu on valmis, kun sarjan päähenkilöinä toimivat kaupungin (ja ehkä maankin) rikkaimman perheen ylimielinen poika sekä kaupunkiin juuri muuttanut rutiköyhä ja varasteleva mustalaisnuorukainen joutuvat vastakkain. Molemmat tuntuvat salailevan jotain ja köyhä Peter joutuukin heti poliisin silmätikuksi. Heti, kun Peterin perhe on muuttanut kaupunkiin, nuori tyttö kuolee raa’asti. Erityisesti koululaiset alkavatkin heti kuvitella, että Peterin on oltava ihmissusi.

Rikkaassa perheessä on myös jotakin hyvin outoa. Perheen äidin ja tämän pojan välillä on omituinen, jopa seksuaalinen kemia huolimatta siitä, että poika Roman on äitinsä otteessa. Perheen menneisyydessä on jotakin hämärää ja Roman onkin menettänyt isänsä. Outo seksuaalinen kemia ei rajoitu pelkästään äidin ja pojan välille vaan tuntuu ylettyvän myös Romanin ja tämän hyvin viattoman oloisen serkun välille. Kaupunkiin muuttanut yksinhuoltaja keskusteleekin perheestä Peter-poikansa kanssa ja he tuntuvat tunnistavan, ketä tai mitä rikkaan perheen jäsenet ovat.

Kaikki hahmot ovat jotenkin erikoisia. Rikas Roman viiltelee itseään seksin yhteydessä, Peter saattaa hyvinkin olla ihmissusi, Romanin äiti Olivia taas tuntuu salaavan jotain ja vaikuttaa jotenkin… pahalta. Romanin sisko Shelley sen sijaan on jonkinlainen puolijättiläinen epämuodostuneine kasvoineen.

Seksistä rankaiseminen jatkuu Hemlock Grovessa. Tosin se vaikuttaa vain naisiin. Ensimmäisessä jaksossa nuori tyttö on menossa tapaamaan salaista rakastettuaan keskellä yötä. Auto pysähdyttyä risteykseen, jokin hyökkää sen kimppuun. Tyttö yrittää paeta, mutta hänet raadellaan raa’asti. Tässä tapauksessa siis pelkkä suunnitelma seksin harrastamisesta riitti lopputulokseen.

Sarja ei ole pelottava, mutta se menee vähän samaan kategoriaan kuin Supernatural, Vampire Diaries tai Teen Wolf. Rooleissa on vakuuttavaakin väkeä, rikkaan perheen äitiä esittää nimittäin Famke Janssen. Janssen tunnetaan ehkä parhaiten roolistaan X-Men -elokuvien Jeanina. Janssenin pojan roolissa nähdään sen sijaan yksi Skarsgårdin veljeksistä, Bill Skarsgård. Hän nousi suurempaan tunnettuuteen viime vuoden Se-elokuvan uudelleen filmatisoinnista. Skarsgård esittää elokuvasssa hirviömäistä Pennywise-klovnia. Ruotsalaisen perheen veljeksillä tuntuu olevan heikko kohta yliluonnolliselle, sillä lapsista vanhis Alexander Skarsgård vaikutti True Blood -sarjassa vampyyri Ericinä.

Aion katsoa tämän sarjan loppuun. Siinä on kivaa mysteeritunnelmaa, mutta se ei pelota minua. Oikean kauhun ystäville Hemlock Grove on luultavasti liian teinimäinen ja tylsä, mutta minua se jäi kiinnostamaan. Onneksi tuotantokausia on vain kolme, joten katsottavaa ei ole liikaa.

7.5/10 Sarjarakastuja-asteikolla
7.2/ IMDb-asteikolla

Bates Motel (2013 – 2017)


En hävetäkseni heti tajunnut, että Bates Motel nimenä viittaa jo suoraan amerikkalaisen kirjailijan Robert Blochin kuuluisaan Psyko-romaaniin (1959). Hitchcockin samanniminen elokuva kuuluu varmaankin jonkinlaiseen kauhuklassikoiden ryhmään; onhan sen suihkukohtaus musiikkeineen laajalti tunnettu (ja niin hienosti kuvattu). Kirjallisuusihmisenäkään en ole liiemmin lukenut kauhukirjallisuutta ja elokuvakin on kokonaisuutena jäänyt näkemättä, joten tämä selvä yhteys jäi minulta tajuamatta.

Bates Motel on nykyaikaistettu esiosa romaanin tapahtumille. Sarjassa pyritään selvittämään sitä, miksi Norman Bates ajautui psykoottisuuteen ja murhanhimoisuuteen. Vaikka katsoin vain ensimmäisen jakson, ei miehen elämän lopputulos tunnu mitenkään omituiselta, sillä kamalia alkaa tapahtua jo ensimmäisten minuuttien aikana.

Norman Bates löytää isänsä kuolleena autotallista. Katsojalle jää epäselväksi (ainakin tässä vaiheessa), miten mies on kuollut. Lattialla on verta, joten hänen voisi olettaa ampuneen itsensä. Itselleni tuli kuitenkin heti mieleen, varsinkin nähtyäni Normanin äidin omituisen reaktion miehen kuolemaan, että nainen on murhannut aviomiehensä. Isänsä menettämisen trauma on ensimmäinen, joka alkaa ajaa Normania epätasapainoisuuden tielle. Voisiko äiti tehdä sellaista omalle pojalleen?

Norma Bates käyttäytyy poikansa ympärillä omituisen ailahtelevasti. Hän on Normanin lähellä välillä hyvin lapsenomainen, hypähdellen ja iloiten kuin pikkutyttö. Toisessa tilanteessa nainen on hyvin vakava ja harkitseva, jopa ankara. Pahinta on kuitenkin se, kuinka manipuloiva äiti on. Hän syyllistää ja on sairaalloisen mustasukkainen. Norma Batesin suhde poikaansa konkretisoituu pojalle valittuun nimeen. He ovat Norma ja Norman, poika on persoonallisuushäiriöisen ja mitä luultavimmin sosiopaatin äitinsä jatke.

Norma pitelee kiinni pojastaan sarjan julisteessakin

Äiti ja poika yrittävät aloittaa elämänsä uudelleen isän ja aviomiehen kuoleman jälkeen ja muuttavat uudelle paikkakunnalle. Äiti on pojaltaan salassa ostanut Bates Motel -nimisen motellin, jonka he aikovat kunnostaa. Bates Motellin ensimmäinen jakso pohjustaa onnistuneesti henkilöhahmoja, miljöötä ja asettaa odotushorisontin sarjan seuraaville jaksoille. Pystyn siis ensimmäisen jakson perusteella melko hyvin päättelemään, millaista sisältöä sarja tulee katsojilleen tarjoamaan kausien mittaan.

Hotellit ja motellit ovat melko tyypillisiä kauhumiljöitä, talo on tyypillinen mielen metafora kauhugenren teoksissa. Siinä missä kummitteleva talo voi kuvastaa mielisairautta ja psykoottisuutta, voi murhahotelli kuvata aivan yhtä hyvin omistajiensa mielenmaisemaa. Hotelleissa on aina myös pientä vierautta, joka voimistaa turvattomuuden tuntua, etäännyttäen ihmisiä normaalista.

Näyttelijät tekevät hyvää työtä. Yllätyin melkoisesti, etten tunnistanut pääroolia esittävää Freddie Highmorea. Se on kuitenkin melko luonnollista, sillä Highmore tunnetaan pääasiassa lapsinäyttelijänä ja lasten elokuvista, kuten Jali ja suklaatehdas (2005) sekä Arthur ja Minimoit (2006). Toista pääroolia eli Norma-äitiä esittää Vera Farmiga, jonka olenkin nähnyt Conjuringissa (2013), yhdessä niistä ainoista näkemistäni kauhuelokuvista.

Tätä sarjaa saatan katsoa enemmänkin! Se oli pikemminkin jännittävä kuin pelottava, joten se sopii paremmin minunlaisilleni herkkiksille.

7.5/10 Sarjarakastuja-asteikolla
8.2/10 IMDb-asteikolla

Outoja kokemuksia (2018 -)


Tämä oli vähän… outo kokemus. Tämä sarja on ainoa näistä viidestä, jonka jakso kestää noin 25 minuuttia. Sarjan jokainen jakso perustuu eri ihmiseen, joka väitetysti on niin sanottu oikea henkilö eikä näyttelijä. Tämä henkilö kertoo sitten kauan vaietun tarinan perheelleen tai ystävilleen jostakin kammottavasta kokemuksesta, jonka hän on joskus kokenut. Tarina on näytellen dramatisoitu katsojia varten.

Outoja kokemuksia -sarjan kuvitusta

Olin melko heti varma, ettei oikean henkilön tositarina ole ollenkaan totta eikä oikea henkilökään vaikuta kovin oikealta. Luultavasti kertojat ovat näyttelijöitä, mutta en voi tietenkään olla varma. Itse en ollut kovin vakuuttunut. Ensimmäisessä jaksossa keski-ikäinen mies aloittaa kertomuksensa siitä, kuinka hän viisivuotiaana näki, kun huoltoaseman parkkipaikalla mies löi jotakuta kirveellä päähän ja pyrki sitten sisään huoltoasemalle. Poliisi ampui tekijän pojan silmien edessä. Pian tämän jälkeen perhe muuttaa taloon, jossa alkaa tapahtua kummia. Perheen poika, jonka vanhemmat ovat alkoholisteja ja jotka jättävät jälkikasvunsa täysin heitteelle, alkaa nähdä valkoiseksi leidiksi kuvailemansa hirtetyn kummituksen vaatekomerossaan.

Tositarinan paino häiritsee jakson ajan. “Oikean henkilön” tarina ei ole minusta kovinkaan uskottava muilta osin kuin siltä, että hän on kokenut nuoruudessaan pahan trauman ja on kokenut vähintäänkin henkistä väkivaltaa perheessään. Kyseessä on kuitenkin selvästi näistä viidestä katsomastani sarjasta tyypillisin kummitustarinasarja; näitä juttuja voisi kuunnella nuotion ääressä. En tiedä, millaisia seuraavat jaksot ovat, mutta uskon tarinoiden olevan samaa maata.

Outoja kokemuksia ei juurikaan vakuuttanut, vaikka se selvästi yritti olla pelottava ja joiltakin osin olikin, ainakin vähän. Muilta osin tuotannossa ei ole suurempaa vikaa, mutta epäselvyys henkilöiden oikeellisuudesta jää vaivaamaan. Jos käyttää näyttelijöitä, voisi sanoa sen ihan suoraan. Ei se olisi haitannut. Netflixin alkuperäissarjaksi tämä oli yllättävän heikkotasoinen. Muuta sanottavaa minulla ei tästä oikein jäänyt.

6/10 Sarjarakastuja-asteikolla
4.8/10 IMDb-asteikolla

The Haunting of Hill House (2018)


Tästä on melko vaikeaa kirjoittaa enää mitään, sillä tuntuu, että internet pursuaa arvosteluja ja reagointeja tähän sarjaan. Itse katsoin ensimmäisen jakson ennen kuin ilmiö alkoi, mutta nyt en ole voinut välttyä valtavalta määrältä informaatiota ja muiden mielipiteitä.

Kummitustalo on mielen metafora

Yleensä jos aion kirjoittaa jostakin sarjasta, en lue kenenkään muun arvostelua siitä ja yritän pysyä muutenkin mahdollisimman kaukana mistään mielipiteistä ihan somessakin. On olemassa kuitenkin sellaisia sarjailmiöitä, joiden arvosteluja tai somekohuja ei voi välttää (ennen tätä sarjaa sellainen oli ehkäpä Insatiable-sarja, jonka arvostelun voit lukea täältä). Luin siksi oikeastaan ihan kaiken The Haunting of Hill House -sarjasta minkä voin, sillä oma näkökantani oli jo kärsinyt somen vuoksi.

Suurin osa lukemistani arvosteluista käsitteli koko tuotantokautta ja sainkin tästä tuotannosta vähän laajemman kuvan kuin muista tämän postauksen sarjoista. Pyrin kuitenkin tekemään lyhyen analyysin omasta näkökulmastani ja sitten mainitsemaan muutamia muiden hoksaamia seikkoja.

Ensinnäkin, jos olet kauhun fani, pidät tästä varmasti. Jo pelkkä traileri Netflixin etusivulla sai minut silmittömän pelon valtaan ja oli hirvittävän vaikeaa painaa play-näppäintä kaukosäätimessä. En halunnut katsoa sarjaa enkä halua vieläkään, vaikka luultavasti aion vilkuilla tämän joskus loppuun ihan vain silkasta uteliaisuudesta. The Haunting of Hill House on hyvin perinteisen kauhuelokuvan oloinen, mutta se onkin sarja. Tällaista ei luultavasti ole tehty aiemmin ja siksikin se on noussut kansalaisten suosioon.

Neljä lasta ja perheen vanhemmat muuttavat valtavaan vanhaan kartanoon. Aikuisten on tarkoitus kunnostaa talo ja myydä se voitolla pois. Lapset kuitenkin alkavat kokea omituisia asioita öisin. Lopulta kammottavat kokemukset eskaloituvat katastrofiksi ja perhe pakenee talosta.

Sarjan toisella aikatasolla perheen lapset ovat jo aikuisia. Ensimmäinen jakso tuntuu kertovan Stevenin tarinan ja mikäli olen ymmärtänyt oikein, sarjan seuraavat jaksot keskittyvät yksi kerralaan jokaiseen perheen lapseen. Steven tutkii yliluonnollisia ilmiöitä ja kirjoittaa niistä kirjoja. Mies itse ei ole koskaan nähnyt kummitusta eikä oikeastaan edes usko kirjoittamiinsa asioihin.

Sarja on kuvattu erinomaisesti. Värien ja valon manipulointi on nerokasta, kameraa uskalletaan käyttää hitaasti ja dialogille annetaan aikaa. Monet kohtauksista ovat pysäyttäviä ja järkyttäviä. Katsojaa ei aliarvioida; tietoa annetaan, mutta ei liikaa, eikä antauduta selittelyyn. Näyttelijät tekevät niin ikään todella hyvää työtä, tosin en tuntenut heistä ennestään kuin Shirleyn ja Stevenin, jota esittää Michiel Huisman. Hänet on voinut nähdä Game of Thronesissa Daeneryksen käsipuolessa Daario Nahariksen roolissa. Shirleytä sen sijaan esittää Elizabeth Reaser, joka on näytellyt Twilight-elokuvissa Esme-vampyyria.

Yksi sarjan hienouksista on asia, mitä itse en havainnut vaan sain tietää sen netin kautta. Ilmeisesti katsoja voi bongata hiljaisia kummituksia melkein jokaisesta kuvasta. Ne vain väijyvät taustalla, eivätkä tee mitään tai päästä ääntäkään. Niitä on jo ensimmäisessä jaksossa, tosin itse en huomannut yhtäkään. Sillä tosin saattaa olla merkitystä, että katsoin suurimman osan sormieni lomitse.

Kummituksia on piilotettu useiden jaksojen taustalle

Muiden arvostelujen perusteella on selvää, että sarja on paljon muutakin kuin kauhua. Perheen, surun ja mielenterveyden teemat kantavat ja tuottavat lopulta koskettavan tarinan. Sarjan loppu on jakanut mielipiteitä. Siitä en tietenkään hiisku sanallakaan.

The Haunting of Hill House perustuu Shirley Jacksonin kauhuromaaniin, joka on klassikko. Voidaan jopa ajatella, että Jacksonin kirja toimii esikuvana myöhemmille kauhugenren kummitustaloille. Kuten jo aiemminkin mainitsin, kummitteleva talo on yleinen metafora mielen järkkymiselle. Mielenterveyttä The Haunting of Hill House -sarjassa kyllä käsitellään, joten tässäkin tapauksessa metafora pitää paikkaansa.

Tämän sarjan kautta tajusin, että kauhua tehdään mielellään tietyllä tavalla. Ilmeisesti katsojan pelon saa heräämään sillä, että tutuista ja turvallisista asioista tehdään mahdollisimman vieraita ja kammottavia. Niin omat lapset kuin koditkin saattavat toimia parhaina kauhun välineinä, koska niiden juuri pitäisi olla niitä turvallisimpia asioita. Ihminen myös luottaa itseensä ja mieleensä, siksi mielenterveyden järkkyminen on sekin pelottava asia.

8.5/10 Sarjarakastuja-asteikolla
9/10 IMDb-asteikolla

Oletko katsonut jotain näistä sarjoista? Mitä olit mieltä? Kerro kommenteissa!

Tags
Close