Tapani Tulla - Ripaus ripulia

Mikä minua vaivaa?

 

Muutama kuukausi takaperin minuun iski kuuleman mukaan joku ihmeen miesflunssa. Parin päivän sairastamisen jälkeen menin viimein lääkäriin. Hetken odoteltuani vuoroani minut kutsui sisään keskivartalolihava, parrakas ja puolikalju lääkäri.

Lääkäri: ”Huomenta. Mikä miestä vaivaa?”

Minä siihen: ”Flunssa, hirveä yskä ja kuumetta. Niin ja huomenta.”

 Lääkäri: ”Tarvitsetko sairaslomaa, vaikka ei näitä lomia niin vaan kirjoitella. Kuolleetkin saavat nykyään vain kolme päivää.”

Vastasin: ”Heh! En tarvitse, mutta jotain tehokasta yskänlääkettä voisit kirjottaa ja tarkistaa, ettei tämä tauti tosiaan ole kuolemaksi.”

Lääkäri hiljeni, katsoi minua, katsoi papereitaan, taas minua ja lopulta antoi minulle mm. reseptin ja flunssan hoito-ohjeet.

Vasta apteekissa vilkaisin mitä papereissa luki. ”Ei helvetti”. Niissä jököttää kaikki ne sanat, joita en pyytänyt. Antibiootteja ja 3 päivää sairaslomaa, mutta ei pisaraakaan yskänlääkettä.

Loppu on lähellä ajattelin.

Onnistuin kuumehoureestani ja haparoivista askelista huolimatta löytämään itseni kotiovelta, vaikka rivitaloyhtiömme pihaa ympäröikin tiivisoksainen pensasaita, jossa vain kaksi kulkuaukkoa, toinen autoileville ja toinen omin jaloin hoippuville osakkaille.

Nyt kun olin pakotettu viettämään sairaslomaa, olin samantien klyyvari vihreää limaa valuen kirjoituspöytäni ääressä pohtimassa sanaleikkejä seuraavaan käsikirjoitukseeni.

Eihän siinä olotilassa mistään mitään tullut, vaan katseeni jumittui työhuoneeni ikkunassa tunneiksi pimenevään iltaan.

Puolilta öin havahduin, kun tuntematon mieshahmo pysähtyi kotioveni eteen ja antoi koiransa nostaa jalkaa juuri siinä minulle pyhimmällä paikalla. Ennen kuin karvakuonot olivat ehtineet toimittaa asiaansa loppuun, olin jo ulkona pelkät sydänkuosiset kalsarit jalassani. Näin kuinka talutushihnan toisessa päässä huokaili tutunoloinen tukeva, parrakas ja kalju herrasmies.

Tartuin nahkaisesta kaulapannasta ja kiskaisin karvaisen otuksen puhuttelu etäisyydelle tamperelaisaksentilla muristen, jonka jälkeen pistin luppakorvan nuolemaan ureat jäiseltä asfaltilta.

Koiraan en koskenut.

Seuraavana aamuna en edes muistanut tokkuraisen yön tapahtumia ja vajaassa viikossa koko painajaismainen flunssa oli karvoineen päivineen ohi.

Harmikseni ei mennyt kauankaan kun tauti palasi takaisin monin verroin pahempana. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin varata aika lääkärille ja ei aikaakaan kun istuin jälleen tutussa odotusaulassa.

Vastaanottohuoneen oven kolahdus keskeytti haaveiluni ja edellinen potilas asteli ulos. Arvasin, että seuraavaksi olisi minun tuomioni vuoro.

Mieleeni palasi kysymys, ”mikähän minua oikeasti vaivaa?” Juuri sillä hetkellä minut kutsui sisään keskivartalolihava, parrakas ja puolikalju lääkäri.

Tags

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Close