Kaaoksen kirosanojaUncategorized

Se päivä, kun en jaksanutkaan enää elää

Tarkemmin sanottuna ei puhuta pelkästä yhdestä päivästä. Puhun monesta vuodesta, ja yli kymmenestä itsemurhayrityksestä. Monen vuoden masennushelvetistä, joka ei ottanut laantuakseen sitten millään. Silti, näin kymmenen vuoden jälkeen on pikkuisen helpompi lähestyä tätä aihetta näin yleisesti, vaikka ensimmäinen kyynel taisi tipahtaa kolmannen lauseen kohdalla.

Mua kiusattiin ala- ja yläasteella. Lukiossa, amiksessa ja younameit. Mä veikkaan, että noi ala- ja yläasteella tapahtuneet traumat aiheuttivat mulle sen, etten kestänyt amiksessa/lukiossa yhtään naljailua tai mitään. Enkä nyt väitä, että jokainen, joka on kanssani matkannut näitä opinpolkuja, olisivat tämmöiseen syyllistynyt. Mut kerron vain sen, et mistä kaikki lähti.

”Mä pyöräilin koulusta kotiin, ja kotimatkalla ne heittelivät keppejä ja oksia mun pyörän pinnojen väliin. Mä yritin pyöräillä aina sairaan nopeaa, koska tiesin, että vauhdin myötä todennäköisempää on oksan kimpoaminen pois. Kun se ei riittäny, ne alkoivat heitellä mun päälle palavia tulitikkuja, ja pahimpina sattumuksina niillä oli jotain paineilmaa, kuten deodoranttia mukana. Joskus paloi hiukset, joskus itsetunto. Loppupeleissä koko mun usko ihmisyyteen paloi.” – Kipupisteet – Satu Perkkiö (julkaisematon teos)

Viistoistakesäisenä murkkuikä tais olla pahimmillaan, ja taisin ollakin aika rankka lapsi. Seurustelin kymmenen vuotta vanhemman miehen kanssa, ja jossain välissä muutettiin yhteen. Jotenkin onnistuin valehtelemaan vanhemmilleni tämän miehen olevan itse täydellisyys, mut todellisuudessa etsin kotonani sohvan alta senttejä makaronipussiin, tai vaihtoehtoisesti makasin tajuttomana milloin lääkkeistä tai alkoholista. En koskaan ole ollut vihainen vanhemmilleni siitä, että he olisivat minut sinne päästäneet. Minä lähdin ja valehtelin suut ja silmät täyteen. Minä olin teini-ikäinen.

”Samana päivänä, kun mä muutin miehen luokse, me tapeltiin tosi rajusti. Se pyöritteli mua hiuksista ja käyttäytyi tosi aggressiivisesti. Mua pelotti tosi paljon ja yritin lähteä naapuriin pakoon sitä. Se linnoittautui eteiseen ja nappas samalla mun puhelimen, etten voinut soittaa kenellekään. Se oli ihan saatanan kännissä. Menin rauhoittelemaan miestä, ja onnistuin, ja samalla nappasin mun puhelimen sen kädestä. Löin sitä sillä niin lujaa päähän kuin käsistä lähti, ja se kaatu naulakkosyvennykseen. Juoksin ovenraosta naapuriin. Naapuri tarjos kaljaa ja pillereitä, kun lupasin ettei soiteta poliisille.” Kipupisteet – Satu Perkkiö (julkaisematon teos)

Lopulta olin itsekin melko hyvässä suossa. Meni luottotiedot, meni kaikki. Silti jäin. En tiedä miksi jäin. Meni monta vuotta, ennen kuin lähdin. Tähän elämänvaiheväliin taisi kertyä muutama-viis yritystä, mutta ne olivat lähinnä huomionhakua. Mä yritin huutaa, että mulla ei ole kaikki hyvin.

”Oli tavallinen juopotteluilta Maken kämpillä ja ostin kaksikymmentä pitkävaikutteista xanoria Niinan kaverilta. Päähänpistona nakkasin kaikki naamariin kerralla. En mä tiedä vieläkään miksi, kai mä olin niin masentunut kaikesta paskasta mitä olin jo joutunut kokemaan. Toisaalta mä vedin ne huvikseen. Ihan vaan mielenkiinnosta, että mitä mulle tapahtuisi. Kun mä kerroin Niinalle samana iltana mitä mä olin tehnyt, se pakolla tunki sormet mun kurkkuun, mut ei saanut oksennusta tulemaan. Mä olin jo sekaisin. Siihen mulla loppuu muistikuvat. Make ja Niina olivat soittaneet mun ex-miehen hakemaan mut hänen kämpilleen. Kukaan ei soittanut ambulanssia, vaikka kyse oli selvästä yliannostuksesta. Mä heräsin kolmen päivän päästä miehen kämpiltä. Mä olin tehnyt ennätykseni, kolme päivää tajuttomana, ilman apua.” -Kipupisteet – Satu Perkkiö (julkaisematon teos)

Toisaalta vaikenin itsekin pitkälti ongelmistani. Nuoruuspäissäni en nähnyt vaihtoehdoksi muuttaa takaisin kotiin. Sen sijaan parempi vaihtoehto oli yrittää selvitä yksin ja pitää huolestuneet vanhemmat mahdollisimman kaukana. Pakoilua kesti pitkälle 18-vuotispäivästä, kunnes yritykset johtivat sairaalaan ja suljetulle. Ensimmäisen kerran kahteen vuoteen joku pysäytti mut. Mulle yritettiin kertoa, että tämä ei ole normaalia 18-vuotiaan elämää. Valitettavasti mulle oli jo kolmen vuoden aikana iskostunut päähäni se, että masennus on sitä normaalia mulle. Kukaan ei ollut opettanut mua muuhun. Huusin ja raivosin, sekä potkin itseni lepositeisiin. Niistä päästyäni esitin olevani normaali, jotta pääsen päättämään päiväni. Tiedän, tää kuulostaa todella karmeelta. Mut sitä se olikin.

Seuraavaksi normiksi tulikin sairaala. Halusin olla siellä. Siellä tuntui turvalliselta ja hyvältä. Toisaalta jokin puski mua ulos, joten vannoin olevani taas terve ja sitoutuvani hoitoon. Mut kotiutettiin. Olo oli jatkuvasti kuin jakomielitautisella, joka ei kuulu minnekään. Olin vain pieni nuori vailla identiteettiä, ainakaan hyvää sellaista. Ajauduin liiankin helposti takaisin samoihin piireihin.

”Annoit mulle viimeisen pusun ja meijän tiet eros. Menit kotiin ja tapoit ittes. Meijän piti mennä naimisiin. Heräsin kotoa neljän tunnin yöunien jälkeen. Jokin ei ollut kohdallaan. Luulin sitä ensin erittäin sairaaksi vitsiksi. Tahdoin vain herätä siitä pahasta unesta. Tahdoin sen vain sen menevän pois. Joka ikinen päivä mietin, et olisitko sä tehnyt sitä, jos oisin vain tullut sun viereen nukkumaan. Mä tahtoisin vain herätä tästä pahasta unesta. ” Kipupisteet – Satu Perkkiö (julkaisematon teos)

Tällä viimeisellä kerrallani elämänpelko oli kuolemaa suurempi: en vain kestänyt enää. En kestänyt enää olla surullinen. En kestänyt, en sitten millään. Musta tuli todella, todella surullinen. Niin surullinen, että ammattihenkilökunnalla kesti reipas vuosi saada minut, pieni tyttö, kursittua kokoon. Paikkailtiin käsivarsia, särkyneitä sydämiä ja toki myös sitä pirstaleiksi hajonnutta psyykettä.

Kerrotaan vielä se viimeinen kerta:

”Seuraava muistikuva on sairaalasta. Äitini kertoi, että hän oli tullut ruokatunnilla asuntooni vara-avaimellaan, kun en ollut vastannut puhelimeen. Hoitaja huusi vihaisena, että jos hän olisi tullut vasta työpäivän päätteeksi, olisi ollut liian myöhäistä. Ensimmäiset sanat mitä mä sain suustani, olivat ”miksi sä herätit mut”, omasta mielestäni. Mä en osannut enää puhua, joten suustani kaikui pelkkää mutinaa. Sen mä muistan niin aidosti, se fiilis kun sä et osaa puhua. Muistan äidin ilmeen, ja sen miten se katsoi mua, ikään kuin äitinä tietäen mitä mä tarkoitin, vaikken mä osannut sitä sanoa. Äiti lähti itkien pois ja mä nukahdin. Mä olin neljä päivää tehohoidossa ja nukuin lähes kokoajan. Kun mä vihdoin heräsin kunnolla ja halusin päästä vessaan, mä ihmettelin miksei mun jalat toimineet.  Lääkäri tuli ja kertoi, että verenpaineeni oli laskenut todella matalalle, minkä takia jalkani olivat alkaneet kärsiä kudosvaurioita ja osittain kuolioita, siksi ne olivat niin tumman väriset.” Kipupisteet – Satu Perkkiö

Ne päivät, joita en jaksanutkaan elää, jäävät ikuiseen historiaani. Tiedän, että elämä on kurjaa ja karmeaa. Olen ikuisesti kiitollinen sille hoitotiimille, joka lopulta sai minut elävien kirjoihin. Ja sille tiimille, joka jaksoi jatkaa rankkaa matkaa kanssani. Kiitollinen neljän vuoden psykasta. Kiitollinen läheisilleni, varsinkin niille, jotka jaksoivat kestää murrosikäni ja oikkuni.

Kiitollinen itselleni, kun lopulta otin hoidot vastaan. Kiitollinen, koska pystyn nykyään katsomaan peiliin itkemättä, sekä ymmärrän tekojeni syyt ja seuraukset. Kiitollinen koko hiton matkasta, koska ilman matkaa ei olisi määränpäätä. Kiitollinen tästä välietapista.

Kiitollinen kaikesta, koska elämä on paljon suurempaa, kuin mitä teininä luulisi.

 

Enää ei hävetä. Ei tunnu pahalta. Mä oon vahva. Tää on mun tarina.

 

-Satu

 

Satu Perkkio

Olen äiti, sote-alan opiskelija ja esikoiskirjailija. Yllytyshullu ja vähän kaheli tietty. Leijonaemo ja kaaoksen hallitsija. Aikamoinen suorittaja ja kreisiniistäjä. PMS-paholainen ja vähän tuuliviiri.

Kaaoksen kirosanoja -blogi käsittelee aiheita laajalla skaalalla: missä nyt milloinkin palaa. Arkea, suhteita, musiikkia, ihmisiä ja ilmiöitä.

Related Articles

Check Also

Close
Close