Uncategorized

”Valitsemaanne Äitiin ei juuri nyt saada yhteyttä” – protesti huonolle omalletunnolle

 

Kun aloin odottamaan esikoistamme vuoden 2009-2010 taitteessa, sain roppakaupalla hyviä ohjeita. Osa liittyi vauvan hoitamiseen, osa parisuhteeseen, osa ihan vain itseeni. Ohjeista on vuosien varrella ollut enemmän ja vähemmän hyötyä.  Olen kulkenut ja kasvanut matkaani äitiyteen erilaisten vaiheiden kautta, ja mahdollisesti löytänyt oman tapani olla Äiti. Olen melkoinen ylämäki-alamäki-ihminen, ja mennyt lujaa laidasta laitaan.
Rasittavimmat vaiheista ovat varmasti olleet moralisoijaäiti tai marttyyriäiti.

 

Esikoisen ollessa pieni, mulla oli ihan julkisesti tapana moralisoida toisten valintoja ja tapoja olla ja elää, ja etenkin kasvattaa lasta. Hävettää. Tämä taitaa olla kyllä muutenkin äitityypeistä yleisinainakin jos erehtyy lukemaan surullisen kuuluisaa Äitylit-ryhmää. En toki voi väittää itse olevani tämänkään asian suhteen vieläkään täysin selvillä vesin, mutta olen oppinut sentään pitämään suuni kiinni ja ymmärtänyt, että asiat eivät ole mustavalkoisia.

 

Marttyyriäiti. Tämä ei varmaan kaipaa edes selittelyjä?  Marttyyriäiti kantaa harteillaan (omasta mielestään) puolta maailmaa ja vertauskuvallisesti ottaa muiden puolesta luoteja kymmenen kertaa päivässä. Ja niin tein itsekin, hävettääTämä äitityyppi pilkistää piilostaan toisinaan vielä nykyäänkin.

 

On kuitenkin yksi asia, josta yllätyin erityisen paljon. Mieheni sisko, kahden lapsen äiti, sanoi mulle tuolloin vuosia sitten, ettävalmistaudu siihen, että sulla on seuraavat 18 vuotta huono omatunto.” Muistan miettineeni, että mitä helvettiä. Miksi ihmeessä mulla olisi huono omatunto?  Nyt, kolmea lasta ja seitsemää vuotta myöhemmin, ymmärrän täysin.

 

Ilman että marttyyriäitiä tai mitään muutakaan äitiyden kamalaa stereotypiaa olisi näköpiirissä, olen kärsinyt järjettömän huonosta omasta tunnosta. Tuntuu, että ihan sama mitä teen ja minne menen, huono omatunto on läsnä. Kun istun ystäväni kanssa kahvilla, vietän parisuhdeaikaa miehen kanssa tai riehun lasten kanssa pulkkamäessä. Kaikkein kovimmin huono omatunto kiljuu silloin, kun vietäomaa aikaani” – aivan yksin. Onhan se nyt ihan järkyttävää, että istun sohvalla kirjan kanssa tai selaan someaeihän sillä saa mitään aikaiseksi? Huono omatunto muistuttaa tilanteesta riippuen pyykkivuorista, kotona odottavista lapsista, siitä etten ole ehtinyt edes kunnolla juttelemaan miehen kanssa, lähestyvistä deadlineistalista on loputon. Huono omatunto on johtanut omalla kohdalla turhan usein äänen korottamiseen ja suuttumiseen, ainakin mitä tulee omien, näiden aivan turhien juttujen, tekemiseen. Kun joku keskeyttää, pyytää ja vaatii tekemään jotain, suutun. Ärsyttää. Olen vihainen itselleni koska pitäisihän mun tehdä jotain tuottavaa, olen vihainen lapselle tai miehelle tai jollekin muulle häiriötekijälle joka keskeyttää. Tätä seuraa vielä tuhat kertaa pahempi olo, olisihan mun oikeasti pitänyt olla tekemässä jotain muuta ja miksi nyt vielä suutuinkin.

Suuttumisesta tuleva huono omatunto on ihan oma lukunsa. Olen itkenyt yksin illalla sängyssä, kun suutuin paketin ruisleipää vessanpönttöön tunkeneelle pojalleni, kantanut kaupasta herkkuja kilahdettuani kun lapset olivat vasaroineet terassin pöydän lasin rikki… Nyt kuitenkin päätin, etten suostu enää kärsimään huonoa omaatuntoa. Aloitan omista hetkistäni.

 

Istun rauhassa kirjani kanssa, puoli tuntia tai tunnin, juon teeni. En suostu olemaan käytettävissä, ja huono omatunto saa luvan jättää mut rauhaan.
Tags

Related Articles

Check Also

Close
Close