Musiikki

Muusikkopäiväkirjoja, osa 2

Alkusanat

Aloin kirjoittaa esseetä Kuha.-yhtyeen ylivoimaisuudesta, mutta koska siihen eivät sanat riittäneet, jouduin keksimään jotain muuta. Koska monet ihmiset haluavat jostain syystä tietää minkälaista on muusikon arki, seuraa Kuha.-esseen sijasta sarja (lähes) puhtaaksikirjoitettuja päiväkirjamerkintöjäni kesältä 2014. Tässä toinen osa.

18.7.2014
Jukka Takalon Maakinen mysteeritrio, Selkien kylä, Kontiolahti

Oli aika jättää Savo. Ennen lähtöä vierailimme Heinäveden Matkahuollon alakerrassa kirpputorilla. Heinävedellä voit siis hetkessä myydä omaisuutesi ja lähteä helvettiin sieltä. Heinävesi ei ole kuitenkaan niitä paikkakuntia, joista tekee mieli lähteä äkkiä – toisin kuin Raahe.
Lähdin kerran omalla autollani Raaheen ryyppäämään. Heräsin kusenpolttamalta saastaiselta patjalta ilman muistikuvia, enkä saanut toista silmääni auki. Minut jouduttiin viemään päivystykseen, josta sain silmälapun. Kotiinlähdön koittaessa en löytänyt autoni avaimia mistään. Bussiin siis. Myöhemmin kävi ilmi, että eräs entinen aikuisviihdetähti, joka oli sittemmin käynyt käyttämään kovia huumeita, löysi autoni avaimet taskustaan.

Kirpputorilta löysin itselleni käytetyn romanihenkisen nahkaliivin sekä kuluneet mustat juhlakengät. Kas kun en saatana puhkinussittua lämminveritammaa. Matti oli löytänyt samalta kirpputorilta aiemmin itselleen uuden kosketinsoittimen. Se oli joku paska Yamaha. Hintaa laitteella oli 10 euroa. Hip huraa!

Matin kanssa onnea tuottavat shotit Gasthausin baarissa ja auto kohti Kontiolahtea.
Suomessa on muitakin keikkapaikkoja kuin Tavastia ja Lutakko, kuten Kontiolahti. Minkähän ihmeen takia esimerkiksi Ilosaarirockia ei järjestetä Kontiolahdella, koska ei siellä saatana ole mitään muuta kuin tilaa?

Edellisillan isäntämme, Niko, halusi vielä näyttää meille jotain ennenkokematonta. Hän opasti meidät jonnekin Pohjois-Karjalan ja Etelä-Savon rajalle. Sammutimme auton levikkeelle. Aurinko paistoi ja luonto oli hiljaa. Vaikka yskin hieman, linnut pysyivät säikkymättä puissaan.
Kävelimme pientä, lähes umpeen kasvanutta metsäpolkua pitkin muinaiselle tafonille, ontoksi kuluneelle siirtolohkareelle. Se oli upea kuriositeetti, jota tuskin kukaan löytäisi nykymaailmassa sattumalta: kivi, jonka sisään mahtui kokonainen ihminen.
En epäröinyt hetkeäkään, vaan pakotin oitis paidattoman itikansyömän ruhoni tafonin sisään. Kiven sisässä oli uskomaton akustiikka. Seinistä heijastuvan hyttysten ininän ja krapulaisen kurkkulauluni yhdistelmä kuulosti menehtyvän ihmisen kuolonkorinalta sireenit päällä pyyhältävän ambulanssin kyydissä. Tunsin olevani kotona. Vedin syvään muinaista, kiven sisässä seisonutta ilmaa (ja muutaman hyttysen) sisääni ja puhalsin keuhkoni tyhjiksi. Saatoin aistia ympärilläni toisia maailmoja. Aivan kuin olisin erottanut sen ininän keskeltä sanat “jatka minua”. Ei ihmekään, että muinaiset shamaanit pitivät kyseistä kiveä pyhänä paikkana.

“ Pahuus ei ole todellista, se on vain eksyneen ihmisen epätoivoinen tapa tulkita maailmaa”, lausui rakas ystäväni. Keinutimme hohtavia vartaloitamme sammalmättäällä.“Tämä on maailman kaunein Sointu”, hän kuiskasi laulaen.

Havahduin ininän ja hengitykseni muodostaman harmonian keskeltä. Takaisin autoon. Loppumatka meni upeita maisemia ihaillessa. Kertakaikkisesti –  kappale kauneinta Suomea. Mieli oli tyyni. Myös kylmä olut rauhoitti.

Saavuimme keikkapaikalle, Selkien kyläkoulun pihamaalle. Oluet auki, kamat pystyyn, nopea tsekki ja kohti majoitusta.
Tsekattuamme kaiken kuntoon, ehdimme kuulla pari biisiä toista esiintyjää. Se koostui öljykanistereita takovista steel-rummuttajista ja heitä mahtipontisilla liikkeillä ohjaavasta “kapellimestarista”. En ole koskaan ymmärtänyt kapellimestarin virkaa yhtyeessä, jossa kaikki soittajat tuijottavat koko esityksen ajan nuotteja. Toisaalta, on olemassa monia asioita, joita en ymmärrä.
Öljykanisterimuusikot soittivat muun muassa Säkkijärven polkkaa, Proud Marya sekä Kivisten ja Sorasten tunnaria – kaikki läpikoluttuja, huvitusta aiheuttavia “klassikoita”. Yhtyeen soitto toi mieleeni kiimaisen lehmälauman, joka yritti synkronoida lehmänkellojaan, muttei kiimaltaan täysin malttanut. Nautin siitä yllättävän kovasti.

”Lavaa” rakentamassa.

Majapaikkana toimi Villikillin päiväkoti. En ollut ennen juonut olutta päiväkodin lepotilan sängyssä. Moni pienokainen siihenkin petiin oli varmasti virtsansa laskenut, minä en kuitenkaan aikonut olla yksi heistä.
Lyhyen, virtsavapaan lepohetken jälkeen takaisin keikkapaikalle, jossa kamat oltiin peitetty pressuilla sadekuuron vuoksi.
Olut!
Nopeasti tölkillinen olutta, pressut pois ja, vaikken kristittyjen jumalaan uskokaan, kädet ristiin ettei sataisi enempää.

Istuimme Matin kanssa autossa tutustuttamassa nesteeksi muuttunutta sotamarsalkka Sandelsia sisäelimiimme. Matilla oli ovi auki, koska auringossa seisovan Volkkarin sisälämpötila lähenteli joitain kilometrejä sitten nähdyn riutuvan Shellin höyrymakkara-astian lukemia. Siitä eläimestä, josta ne höyrymakkarat oltiin tehty, oli sielu aivan varmasti poistunut – ja lopullisesti.

Pieni hellehattupäinen hahmo vaappui kohti Mattia, löi oven kiinni ja vaihtoi suuntaa. Hämmentynyt mies juoksi perässä kutsuen taaperoa nimeltä: “Juhana, ei sinne!” Hyväntahtoiset hymyt miehelle kertomaan, että kaikki oli hyvin. Kaikkihan kuitenkin ON hyvin.
Matti avasi oven ja kuinka ollakaan, taas kohta tuo sama hellehattu vaappui autoa kohti. Juhana oli selvästikin joko periaatteistaan kiinni pitävä suoraselkäinen miehenalku tai pakko-oireinen järkiheitto. Ehkä kohtaisin hänet vielä myöhemmin.

Pari minuuttia ennen keikan alkua järjestyksenvalvojat keksivät asentaa “lavan” ylle pressuviritelmän. Lavana toimi siis paljas nurmimatto.
Ei aikaakaan ja meillä oli täydellinen sateensuoja. Pohjois-Karjalaisilta miehiltä, olivat he sitten rajuilman veistämiä kivikasvoja, öljykanistereita kilkuttelevia kiimaisia lehmiä tai polvenkorkuisia OCD-potilaita, tuntuivat hommat sujuvan. Toiminnan kansaa, kertakaikkisesti.

Keikallamme oli mahtava meno: stand-uppia ja soittoyllätyksiä sopivassa suhteessa harmoniaan ja järjestykseen. Välillä käytiin Savon puolella, kunnes taas päädyttiin takaisin Pohjois-Karjalaan.
Matti löysi uudesta Yamaha-syntetisaattoristaan soundin nimeltä “Bird”. Se kuulosti viinalta täytettyyn uima-altaaseen hukkuvalta huuhkajalta. Jollain pirullisella tavalla se sopi Maakisen mysteeritrion friikkisirkukseen.
Myöhemmin naistenlehti Sylvi kirjoitti, että “kitaristi, Jesse Heikkinen, virisi tuon tuosta hienoja sooloja klassiseen tyyliin, välillä flamencoisin sävelkuluin”. Itse en muista soittaneeni soolon sooloa kyseisellä keikalla.

Keikka takana, kamat autoon ja lisää olutta. Illan isäntämme, Liru Litkunen (nimi muutettu), toi meille kupilliset venäläistä kuohuviiniä. Muovimukit kolisemaan ja tavara kurkusta alas. Join kerran vahingossa kusta. Tai ehkä se oli venäläistä kuohuviiniä.
Lirulla oli vuoden -89 oranssi Saab 900 – maailmankaikkeuden paras auto. Auton nimi oli Satsuma. En ole eläissäni saanut niin ihanaa kyytiä, kuin mitä Satsumalta sain.
Satsumalla Lirun luokse. Jälleen aistin hyvin erikoislaatuisen illan saaneen alkunsa.

Liru asui vaimonsa, Raisan(nimi muutettu), kanssa vanhalla karjalaisella maatilalla, jonka pihapiirissä oli hirsirakennuksia aina 1700-luvulta asti. Astuimme sisään hämärään pirttiin. Vanhat hirsiseinät ja valtava leivinuuni sulautuivat täydellisesti nurkassa olevasta pienestä kasettimankasta kantautuvaan joikumusiikkiin. “Taas mentiin”, ajattelin.
Liru haki jostain piilosta keskisaksalaista pontikkaa, joka maistui hieman samalta, kuin keväällä Belgiassa nauttimani unkarilainen palinka. Ehkä hieman enemmän kaksitahtiöljyä ja Lasolia jälkimaussa.

Poistuimme pirtistä, kävelimme niittämättömän pihan poikki puiden ja puskien ympäröimälle nuotiopaikalle. Villi aluskasvillisuus peitti maan kasteiseen lehtimereen, kun yläpuolella puut kumartuivat päitämme kohti tarjoten turvaa nykymaailman pommikoneilta. Päähäni tuli vain yksi sana ja se oli “koti” (tässä vaiheessa oli jo varsinainen ihme, että päähäni pälkähti ylipäänsä yhtään mitään).
Savustuspönttöön pari lahnaa, muikkuja, säynävä sekä siika. Pönttö nuotion päälle asetetulle ritilälle ja viereen pari makkaraa. Olisihan siellä aluskasvillisuudessa ollut jotain vegaanistakin. Toisaalta, olihan meillä lisukkeina olutta ja pontikkaa – vegaaniravintoa parhaimmillaan.
Liru sytytti kuubalaisen sikarin. Tuprutellessamme sitä, täytimme vatsaamme savukaloilla, makkaralla, oluella sekä pontikalla. Jostain pihan toiselta puolelta, kuin täysin toisesta maailmasta, naisääni ilmoitti saunan olevan vapaa.

Lahnat, muikut, säynävä ja siika sulassa sovussa saniaispedillä.

Ennen saunomista Liru esitteli meille riihen, jossa aikoinaan kuivattiin viljaa. Seinillä oli vanhoja shamaanien kaiverruksia. Ne olivat tarkoitettu suojelemaan rakennusta. Monta kertaa toistui sama kuvio, jossa oli nuolet jokaiseen ilmansuuntaan. Se teki minuun suuren vaikutuksen. Kopioin kuvion muistivihkooni. Myöhemmin kävi ilmi, että kuvio oli nimeltään “tursaansydän”.
Olin huomaavinani, että riihen päällä pienet silmät tuijottivat meitä. En kuitenkaan viitsinyt kertoa deliriumeistani muille, jottei heissä heräisi aiheeton huoli.

Rankkaa saunomista uudessa hirsisaunassa. Mainio sauna, josta oli mukava siirtyä alasti pihalle tuulettumaan. Ilkosillaan syleilimme maisemaa, keskustelimme yhä kaukaisemmalta tuntuvasta arjesta ja joimme olutta. Paljon olutta. Ja pontikkaa. Ryyppyputkien ainoa huono puoli on se, että joka toinen päivä mikään ei nouse päähän. Ja niinä päivinä virtsa on usein enemmän vihreää kuin keltaista. Vanha bändikaverini kertoi päästävänsä aina krapulassa ”pari tippaa mustaa kusta”.

Liru näytti meille pukuhuoneessa olevia Australian aboriginaalien metsästysjousta ja nuolia. Australialaisen kylän seppä oli takonut nuolet Lirulle ja heimon noita loitsinut ne. Minulla oli kosketusetäisyydellä kaksi täysin toisistaan riippumatonta maailmaa.

Saunan jälkeen pirttiin, jossa Raisa odotteli meitä kemiläisen ystävättärensä kanssa. Tiesin, että kemiläiset ovat lähes poikkeuksetta seksihulluja tai päihderiippuvaisia, joten olin varovainen sanoissani.
Liru meni tulostamaan minulle junalippua seuraavalle päivälle Joensuusta Tampereelle. En olisi halunnut lähteä. Olisin halunnut jäädä luonnon rauhaan. Ajatus kaupungista puistatti sillä hetkellä. Jukka ja Matti jatkaisivat Kuusamoon ja sieltä Äkäslompoloon. Pikkuveljeni Pietari tuuraisi minua. Pietarista tulee vielä maan parhaita kitaristeja. Jostain syystä lähisukuni on täynnä huippuluokan soittajia.

Istuimme pirtinpöydän äärellä juoden erilaisia viinejä ja sangriaa. Oluet olivat jo loppuneet, sillä jätimme valtaosan omistamme päiväkodille.
Liru näytti valokuvia ja kertoi tarinoita Siperian matkoistaan ja siitä, kuinka hänestä tuli ei-toivottu henkilö Venäjällä. Kemiläinen nainen ei osoittanut merkkejä seksihulluudesta, mutta alkoholi hänelle näytti maistuvan. Tosin olin itsekin juonut jo kolme päivää. Tämä ei siis ollut niitä päiviä, jolloin alkoholi ei nousisi päähän.

Matti oli ollut koko illan erittäin hiljainen, mutta viimein hänkin innostui vitsailemaan kanssamme. Kävi ilmi, että hänellä oli naisongelmia. Matti ansaitsisi löytää itselleen sielultaan kauniin sekä molemmista päistään ymmärtäväisen naisen.
Liru esitteli meille vielä australialaiset aboriginaalien monikäyttöiset terävät kepit, sekä Alaskan intiaaneilta saadun todella hienon rituaalisen susinaamion. En ymmärtänyt keppien hienoutta, mutta susinaamio oli kertakaikkisen upea.
Useiden kulttuurien tarinoissa susi edustaa pahaa. Mutta pahuus ei ole todellista, se on vain eksyneen ihmisen epätoivoinen tapa tulkita maailmaa. Viidakkokirjassa Mowgli olisi jäänyt kasvattajaa vaille, eikä Roomaakaan olisi perustettu ilman rakastavaa susiemoa.

Saimme Lirun ja Raisan toimittamat vihkoset alueen historiasta, sekä korpista kertovan kirjan. Korpin alkuperäinen nimi oli kaarne. Kaarnen uskottiin toimivan tämän ja toisen maailman välisenä viestinviejänä.
Olimme jo melko hyvässä humalassa, joten päätimme lähteä takaisin Villikillin päiväkotiin. Hyppäsimme Satsuman kyytiin, Liru rattiin. Huippuluokan kuski, varsinkin umpikännissä. Mieleeni muistui nuoruusvuodet, kun ajoimme kiljupäissään mopolla Kempeleen kunnan nuorisotyöntekijöitä karkuun.

Päiväkodilla muut menivät nukkumaan, minä otin jääkaapista vielä yhden Karjalan ja kirjoitin runon. En halunnut ajatella seuraavan päivän kaupunkikeikkaa Tampereella. Kahtena edellisiltana olin löytänyt mielenrauhan luonnosta. Menin kuistille nauttimaan kahdenlaisesta Karjalasta.
Musta lintu istui puhelinlangalla. Ne samat silmät, jotka tuijottivat minua aiemmin riihen päältä, toivat minulle erittäin selkeän viestin.
“Mene nukkumaan”, kaarne kehotti.

Vedin kirjoituskoneestani viimeisen liuskan ja asettelin sen huolellisesti paperipinon päällimmäiseksi. Selasin papereita tyytyväisenä. Luin ensimmäisen sivun hymyillen kuin isä, joka ensimmäistä kertaa katsoo esikoistansa silmiin. Tekstin nimi oli: “Juhana”.

Tags

Related Articles

Close