Musiikki

Muusikkopäiväkirjoja, osa 3

Alkusanat

Aloin kirjoittaa esseetä Kuha.-yhtyeen ylivoimaisuudesta, mutta koska siihen eivät sanat riittäneet, jouduin keksimään jotain muuta. Koska monet ihmiset haluavat jostain syystä tietää minkälaista on muusikon arki, seuraa Kuha.-esseen sijasta sarja (lähes) puhtaaksikirjoitettuja päiväkirjamerkintöjäni kesältä 2014. Tässä kolmas osa.

19.7.2014
Kauko Röyhkä & The Boots, Henry’s Pub, Tampere

Viimeaikaiset uneni ovat olleet erityisen selkeitä. Ne ovat jääneet mieleeni kuin jokin lapsena opeteltu kappale, joka juurtuu loppuelämäksi lihasmuistiin. Ensimmäinen sellainen oli oma sävellykseni, jonka pystyy soittamaan avokielillä. Sen sanat menivät näin: “Kissalla kolme on poikasta maukuvaa, miau, miau.”
Hyvin nopeasti tuon jälkeen perustimme luokkatoverini kanssa yhtyeen nimeltä: ME OLLAAN SEKSUAALISESTI PERVERTTEJÄ. Niihin aikoihin pidimme kovasti WASP:sta.

Aamukahvit päiväkoti Villikillin pihalla, loput oluet sekä pari satunnaista jääkaapista löytynyttä pasteijaa laukkuun ja jonkin Joensuuhun menevän perheen kyytiin. Joku oli edellisiltana järjestänyt kyydin. Ei enää merkkiäkään sähkölangalla istuvasta kaarnesta.

Rummuttelin hermostuneesti polviani takapenkillä kahden neulovan tyttölapsen välissä. Tunsin olevani likainen juoppo – ja sitä toki olinkin.
Äidin suu kävi koko matkan, mutta se oli mukavaa kuunneltavaa. Rehti ja nauravainen pienen kylän tyttö. Isä jurotti hiljaa ratissa, kun ympärilläni istuvat pienokaiset hihittelivät kuin tietävänsä minusta jonkin kammottavan salaisuuden.

Jäin auringon syleilemälle Joensuun torille, jossa tutut sävelet tervehtivät minua: edellispäivän öljytynnyreitä takova ryhmä esitti jälleen sekavia sovituksia kappaleista, jotka eivät sairaimmassakaan mielessä voineet muodostaa minkäänlaista koherenttia draamankaarta.
Kävelin nilkuttavan Kiviset ja Soraset -teeman tahdissa torin laidalla olevaa puistoa kohti mielessäni kaksi laukussa odottavaa kylmää puolen litran Karjala-tölkkiä.

Istahdin puoliksi varjossa olevalle penkille, kaivoin oluen sekä muistivihon laukustani ja aloin raportoida edellispäivän tapahtumia paperille. Vasemmanpuoleisella penkillä istui kaksi vanhaa juoppoa, joista toinen puhui jormauotismaisesti. Kiistelivät homoudesta. Kävi ilmi, että uotistyyliin puhuva juoppo oli homo, vaikkei sitä hänen tyylitajunsa ehkä viestittänytkään.
“Mahtavaa, uusi juoppojen sukupolvi, jossa deekutkin uskaltavat olla omia itsejään, on täällä”, ajattelin ja kilistin mielessäni tölkkiä homojuopon kanssa.
Tilanteesta tuli mieleeni eräs yö, kun kävelin aamuyöllä Oulussa baarista kotiin. Piccolo-grillin eteen oli tyypillisesti kerääntynyt joukko alkoholisoituneita ikäihmisiä. Grillin edessä parveili myös paljon lokkeja vaanimassa humalaisten roskaruoan ystävien jättämiä tähteitä. Arvostelukykyä vailla oleva lokki otti elämänsä suurimman riskin lähtiessään viemään eräältä vanhalta juopolta ranskalaista: vailla varoitusta tämä rantojen mies otti hyökkäävän lokin ilmasta kiinni ja samalla momentumilla tunki sen vieressään olevaan roskapönttöön niin, että näkyviin jäivät vain sätkivät punertavat räpyläjalat. Kukaan ei reagoinut tapahtuneeseen mitenkään. Saipahan lokki vaihtaa hiippakuntaa rakastamansa asian, ruoantähteiden, ympäröimänä.

Hiljalleen maapallo oli pyörähtänyt siihen pisteeseen, että penkkini oli kokonaan puiden varjostama. Toisella puolella, vielä auringon paahteessa olevalla penkillä istui ikäiseni nainen, (oletettavasti) hänen kaksi lastaan sekä iäkkäämpi rouva, joka oli ilmeisesti lasten isoäiti. Puhuivat malttamattomina jostain hevosesta.
Lasten isoäiti valitti jatkuvasti, kuinka hän ei enää jaksanut istua auringossa, joten pakkasin tavarani ja ehdotin, että vaihtaisimme penkkejä.
“Voi että, katsokaas lapset kuinka kohtelias setä”, nuori äiti sanoi. Siitä tuli hyvä mieli. Olen paljon mieluummin hyvä kuin paha. Vaikka pahuus – tai hyvyys – ei olekaan todellista.
En ole ylpeä kaikesta mitä olen tehnyt, mutta pyrin olemaan kaikessa aina lempeämpi ja huomaavaisempi kuin ennen. Minusta on kirjoitettu katkeria lauluja ja olenpa kuulemma antanut pahuudellekin kasvot.
Kaikkea en allekirjoita, mutta kaikkea en myöskään kiistä. Sellainen on todellisuuden luonne: perimmäisesti objektiivinen, mutta silti kaikki haluavat olla siitä samaa mieltä. Siinä ei taas ole mitään järkeä. Todellisuus on vain tulkintaa.
Ehkä juuri siksi käsite “todellisuus” on minusta järjetön.

Hetkeä myöhemmin puiston laidalle ilmestyi kärryjä vetävä hevonen. Kaikki kolme ilahduttamaani sukupolvea riemuitsivat. Riemu tarttui herkässä tilassa olevaan psyykeeseeni, joten minäkin iloitsin heidän kanssaan!
Riemuitsin myös omasta puolestani nähdessäni hevosta ohjaavan hahmon: kuvankaunis rastatukkainen tatuoitu henkilö, jonka aurinkolasien pinnalta heijastuva valo välkehti kilpaa hänen hymynsä kanssa. Kävin hänen kanssaan pitkän alitajuisen keskustelun.

“Jos väheksymme tunteitamme, väheksymme myös tarpeitamme”, hän sanoi lempeästi. 

“Me olemme Jumalia, sinä, minä ja kaikki muut. Ei ole olemassa muuta, kuin Jumaluutta”, vaunujen kyydissä istuva muinainen sielu sanoi.

Pitkän alitajuisen keskustelun jälkeen huomasin olevani todella hyvännäköisten ihmisten ympäröimänä: paidattomat miehet ja upeissa kesämekoissaan tanssahtelevat naiset sekä kaikki ne nauravat lapset.

Olut loppui, joten lähdin kävelylle. Junan lähtöön oli vielä tunti aikaa. Torin toisella laidalla, R-kioskia vastapäätä, oli pyörällä kumolleen lentänyt rantojen mies. Oli täyspäissään, eikä varmasti olisi saanut kiinni kuolluttakaan lokkia.
Puhelu hätänumeroon ja mies hoitoon. Helle tekee juopoille vertikaaliasennossa pysymisestä hyvin hankalaa. Onneksi en itse pelannut tuossa joukkueessa.

Lähdin laahustamaan rautatieasemaa kohti, välietappina legendaarinen Kahvila Kerubi. Selkien kylällä ei ollut baaria, eikä minulla ollut siis ollut mahdollisuutta onnenshottiin. Tilasin siis Kerubissa jallun, sillä tuottaahan huonoa onnea poistua paikkakunnalta (tässä tilanteessa maakunnasta) ottamatta shottia.
Kerubin myyjä oli vähän liiankin tuttavallinen tai sitten vain kuvittelin itsestäni liikoja.

Astuin Pieksämäelle lähtevään lähijunaan. Junassa oli aivan helvetin kuuma. Ei siellä voinut tehdä muuta kuin kirjoittaa tai nukkua. Kirjoitin tovin, kunnes hiljalleen unohdin selkääni pitkin valuvat hikipisarat ja löysin itseni tulevaisuuden Länsi-Saksasta.

Kaupungin alla kulkee satojen kilometrien mittainen merivedestä tislatun makean veden verkosto. Verkosto on jaettu kolmeen toisiinsa yhteydessä olevaan blokkiin; A, B ja C. 

Heräsin ja huomasin, kuinka fallokseni oli hikisessä junassa paisunut täyteen mittaansa. Aloin ikävöidä sukupuoliyhteyttä.
Naama peruslukemilla astelin junan vessaan piilotellen erektiotani. Toiseksi viimeisen penkkirivin kohdalla raiteet tekivät käännöksen ja rojahdin erektio edellä nukkuvan eläkeläismiehen päälle. Hän nukkui todella sikeästi, sillä tämä pieni välikohtaus ei häntä herättänyt. Tuskinpa se kuitenkaan ikuista unta oli.

Muutamia hetkiä myöhemmin vessasta astui ulos tyytyväinen mies. Onneksi vaunu oli melko tyhjä ja nekin, jotka olivat huomanneet vaivaantuneen kävelyni, todennäköisesti ajattelivat että olin tyydyttämässä täysin toisen, mutta yhtä luonnollisen tarpeeni. Se oli elämäni ensimmäinen junakakka.

Juna saapui Pieksämäelle. Asetuin asemabaariin syömään. Jumalauta. En ollut syönyt moneen päivään!
Vastapäätäni istui krapulaisen näköinen rockabillymies kitaransa kanssa. Hän vilkuili ympärilleen kuin skitsofrenian kourissa harhaileva sukunsa viimeinen mafiapomo. Aloin kysyä, saisinko lainata hänen kitaraansa. Puolessa välissä kysymystäni tajusin, että minulla ei ollut minkäänlaista soittopeliä mukanani. Ja illan keikka oli loppuunmyyty. Loppujen lopuksi sain soperrettua suustani sanat: “Saisinko lainata…”, jonka jälkeen minäkin aloin vilkuilla ympärilleni kuin skitsofrenian kourissa harhaileva sukunsa viimeinen mafiapomo.

Ranskanperuna-annos tuotiin eteeni juuri ennen kuin menetin järkeni täysin. Helpotuksekseni tajusin ruoan jälkeen, että Takalon reissulla minulla oli ollut mukanani pelkkä akustinen kitara. Kaikki tarvittavat soittokamani olisivat siis muun bändin mukana matkalla Tampereelle.
Pelasin muutaman kolikon niihin vittumaisiin automaatteihin, joista ei voita kukaan muu kuin Raha-automaattiyhdistys. Kilinvittu sitäkin organisaatiota: rahoittavat sosiaalityötä sillä, että laittavat peliautomaatteja paikkoihin, joihin eläkeläiset ja syrjäytyneet juuri ja juuri pystyvät menemään pelaamaan sosiaalitukensa.
RAY – Suomen suurin kolmannen sektorin rahoittaja, jota ylläpitävät peliriippuvaiset ja eläkeläiset. Vittu hyvä Suomi: valtion suurin hyväntekijä on välistä vetävä tekopyhä valtion itsensä omistama uhkapelimonopoli.
Eläkeläisistä tulikin mieleeni, että dementoituneen ja lapsen mielessä on paljon yhteistä. Ehkä se johtuu kuoleman, tai pikemminkin olemassaolemattomuuden läheisyydestä. Molempien mielet ovat jotenkin erityisen puhtaita, niissä liikkuu vain aitoja, oikeasti merkityksellisiä tunteita. He eivät yritä kieroilla, kuten liian moni meistä. Eivätkä he ajattele liian monimutkaisesti elämää tai peilaa kaikkea kaikkeen kokemaansa. Dementia on siunaus. Dementoitunut ihmismieli on kuin Anu Hälvän hymy – mystinen, kutsuva, mutta silti siinä on jotain, joka kehottaa pysymään kaukana.
En voittanut mitään siitä paska-automaatista.

InterCity Tampereelle odotti jo raiteilla. En ollut ehtinyt nauttia olutta Pieksämäen asemabaarissa, joten hyppäsin suoraan ravintolavaunuun. Kassa ei ollut vielä auki. Muitakin helteen kuivattamia juoppoja ilmestyi odottamaan oluthanojen aukeamista.
Mietin, mitä tulevaisuudelta haluan ja miten sen saavutan. Jäsentelin ajatuksiani paperille, kunnes juopot ryntäsivät tiskille. Itse odottelin vielä hetken, ennen kuin tilasin kylmän hanaoluen, joka pettymyksekseni maistui hiilihapotetulta etikalta. Vilkaisin pettyneenä tiskille ja näin siellä itseni vanhana. Minulla ei ollut hätää, näytin siistiltä ja iloiselta. Ja vieressäni oleva ihminen näytti siltä samalta.

Join ravintolavaunussa lähes kaikki rahani. Vihaan rahaa. Se edustaa minulle stressiä, riippuvuutta – itse pahuutta. Siksi kai haluan aina päästä siitä mahdollisimman pian eroon ja löydän itseni perseaukisena nöyristelemässä lainaa keneltä milloinkin.
Toisaalta, silloin kun minulla on rahaa, kulutan sitä mielelläni muiden hyvinvointiin. Ystävieni iloisuus tekee minut paljon onnellisemmaksi kuin iso summa tililläni.

Juna saapui Tampereelle vain vähän myöhässä. Onneksi ei ollut kiire, joten en ehtinyt turhautua Valtion rautateihin. Henry’s Pubin edessä Dimi odotteli minua. Iloinen hali ja sisään laittamaan kamat toimintakuntoon.
Pikainen testi, kaikki toimi.
Dimi meni takaisin Koskikadun Cumulukseen, minä jatkoin matkaani kohti Bar K:ta, koska tiesin löytäväni ystäviäni sieltä – istuvathan he kyseisessä baarissa päivittäin aamusta iltaan.

Torilla Lord Est ölisi mikrofoniin livebändin säestäessä ja vastahakoisten tanssityttöjen keimaillessa taka-alalla. Näytti ja kuulosti väsyneemmältä kuin Simo Silmun krapula-aamuinen yskös.

Bar K:ssa kilisteltiin uusien ja vanhojen ystävien kanssa. Upeita ihmisiä, rehellisiä ja aitoja. Muutama tuoppi naamaan ja takaisin Henkkaan. Tammerfestin aikainen liikenne ja väenpaljous saivat minut ikävöimään Heinäveden ja Selkien luonnollista rauhaa ja kauniita maisemia.
Kaupunkiympäristössä ei yhtäkkiä ollut enää lähellekään niin paljoa kirjoitettavaa. Se oli vain selviytymistä ihmismassassa. Hyi saatana.

Bäkkärillä pikainen ohjelmiston kertaus, syleilyt muun bändin kanssa (jossa muuten soittavat myös isäni ja setäni) ja baaritiskin kautta lavalle. Lava oli pieni, valot kuumat, mutta hekuma aivan uskomaton! Keikka alkoi Dimin laulaessa upeasti jonkin kreikkalaisen laulun.

Henry’s Pubin takahuoneessa, uusi romanihenkinen nahkaliivi päällä.

Soitin pari sooloa oluttuopeilla, joiden sisällöt loiskuivat orgastisessa liu’utushuumassa kitaran kielille ja housuilleni. Onneksi ei sentään pedaalilaudan päälle, siinä kun oli yli tuhannen euron edestä harvinaista vintage-elektroniikkaa.

Keikka oli huippuhyvä. Encoreina Kanerva ja Paska kaupunki, joiden aikana saavutin jonkinlaisen transsinomaisen tilan.

“Älä pelkää, veli. Tulen puoleenväliin vastaan. Seitsemän on aina kanssasi. Muista, mistä tähdet rakennetaan.”

Keikka oli ohi. Kättelyt ja keskustelut fanien ja ystävien kanssa. Muutaman hikisen halin jälkeen takahuoneeseen rauhoittumaan.
Jossain vaiheessa äänimies tuli kertomaan, että joku on rikkonut täyden oluttuopin pedaalilautani päälle. Menin tarkastamaan tilanteen.

Siinähän se saatana oli: suuret lasituopin sirpaleet peittivät polkimia ja lauta lainehti tahmeasta liejusta. Tuijotin rakasta ohjauspaneeliani kauhistuneena, kun tuntematon humalainen fani kurottautui kuiskimaan minulle erotiikan loitsuja, jolloin hänen täyteläinen povensa tönäisi puolillaan olevan lonkerotuopin lavan reunalla olevalta tasolta alas. Tuoppi pirstoutui juhlavasti kilisten jo valmiiksi sirpaleihin peittyneen pedaalilautani päälle. Lonkerotuopin myötä pirstoutuivat myös leidin eroottiset haaveet. Tunnistin itsessäni nousevan aggression. Hengitin syvään sisään…ja ulos.

Väenpaljouden keskellä tunsin yhtäkkiä lämmintä hiljaisuutta. Käänsin päätäni ja yleisön keskellä näin tutun katseen lukittautuneena minuun. Ne olivat ne lämpimät silmät jostain toisesta todellisuudesta. Ne samat Kaarnen silmät, mutta nyt jadenvihreät.
Katsoimme toisiamme ehkä puoli sekuntia, ehkä puoli tuntia. Kaikilla muilla oli kissojen kasvot. Kaksi todellisuutta yhdistyi jälleen hetkeksi.

Äkkiä tavarat ja mies takahuoneeseen hengittelemään. Hetken päästä olin taas valmis lähes normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen. Tässä välissä takahuoneessa ollut ystävämme, Sussu, ehti hajottaa yhden tuopin bäkkärille, onneksi kuitenkin kauas soittokamoista.

Kävin baarin ulkopuolella tapaamassa entisiä bändikavereitani. Yksi niistä oli se, joka krapulassa aina kusi pari tippaa mustaa kusta.
Pikaiset keskustelut, syleilyt ja naurut, jonka jälkeen suunta kohti baaritiskiä. Paikka oli jo aivan täynnä humalaisia örveltäjiä, jotka lauloivat stereoista pauhaavan Kolmannen naisen päälle kuka mitäkin.

Odottelin tiskillä noin kymmenen minuuttia, kunnes päätin yrittää nopeuttaa prosessia: huikkasin baarimikolle kohteliaasti, että takahuoneeseen tarvittaisiin muutama siideri. Humalaisten örinäkuoro kuitenkin peitti pyyntöni. Vieressäni seisova pitkätukkainen oranssinharmaa humalainen herra kääntyi puoleeni ja sanoi uhkaavalla äänellä: “Älä vittu käy huuteleen siinä!”, jonka jälkeen hän teki jonkinlaisen pirkanmaalaisen tärähdysliikkeen minua kohti – varmaankin tarkoituksenaan säikäyttää tai provosoida. Se näytti aivan helvetin debiililtä. Jos hälinä ja miehen humalatila ei olisi ollut niin kova, olisin sanonut tuolle eltaantuneen Jaffan väriselle pitkätukalle näin: “Olen jonottanut tässä jo kymmenen minuuttia – siis kauemmin kuin sinä. Esiinnyimme täällä aiemmin illalla ja sopimukseemme kuuluu ilmaiset hanatuotteet. Tämän perusteella oikeutin itseni pyytämään tarjoilijaa tuomaan minulle kaksi siideriä samalla, kun hän tuo edelliselle asiakkaalle tilaamansa oluen. Koska minun ei tarvitse maksaa, ei tapahtumasta ole ajallista haittaa kenellekään – päin vastoin, näin säästämme turhaa jonottamista ja kaikkien aikaa, koska tarjoilijan ei tarvitse ottaa minun tilaustani erikseen.”

Dimi saapui tiskille ja kas, saimme välittömästi palvelua. Tissivaon voima on kiistaton. Kaksi siideriä, kolme olutta ja neljä jallua tarjottimelle ja takahuoneeseen kilistelemään. Sussu rikkoi taas yhden tuopin lattialle, mutta se ei enää kiinnostanut ketään.

Aamuyöstä seurueemme, johon kuului minä, isäni, Dimi sekä Sussu, menimme hotellihuoneeseen juomaan Dimin viinipullon (ja minibaarin) tyhjäksi. Yritimme soittaa johonkin TV:n puhelinvisailuun, mutta jostain syystä emme saaneet yhteyttä.
Sammuin hetkeksi ja heräsin siihen, kun Sussu piirsi kaloja hotellihuoneen seinään. Hän kuulemma halusi antaa meille akvaarion. Isäni kuorsasi selällään sängyllä, palava tupakka kädessään. Dimi oli häipynyt minun ja isäni huoneeseen nukkumaan.
“Isänsä poika”, ajattelin ja käänsin kylkeäni.

En vieläkään tiedä, oliko tuo hetki totta, vai pelkkää delirium-unta.

Yritin saada unta, mutta ne silmät valvottivat minua. Joku viestitti ajan tuolta puolen olemassaolonsa tärkeydestä. Joku pyysi minulta jotain.

Menossa hotelliin. Sussu on kameran takana, joten ei näy kuvassa.

Kissoille tämä maailma on hyvin psykedeelinen paikka. Ne pystyvät havaitsemaan paljon sellaista aaltoliikettä, mitä ihminen ei kykene aistimaan. Kissojen todellisuus näyttää varmasti todella levottomalta.

Olin jo lähes unessa, kunnes säpsähdin hereille ja ymmärsin kaiken: tuo vihreäsilmäinen hahmo oli tullut jostain mieleni pimeästä nurkasta anelemaan, että antaisin hänelle elämän. Tiesin täsmälleen mitä minun tulisi tehdä. Tuosta hetkestä lähtien olemassaolollani oli tarkoitus.

Sunnuntaiaamuna olo oli väsynyt, mutta helpottuneen onnellinen. Kotiin päästyäni istuutuisin kirjoituskoneeni eteen ja alkaisin luoda paperille toista todellisuutta – todellisuutta, jossa jadenvihreät silmät ovat totta.

En vielä osannut aavistaa, että pian alkava junamatka tulisi olemaan elämäni vaikuttavin. Lähtiessäni Tampereelta kulutin vielä taskustani löytyneen kahden euron kolikon kahden senttilitran jaloviinaan – tuottaahan huonoa onnea jättää paikkakunta ottamatta shottia.

Tags

Related Articles

Close