Musiikki

Muusikkopäiväkirjoja, osa 1

Alkusanat

Aloin kirjoittaa esseetä Kuha.-yhtyeen ylivoimaisuudesta, mutta koska siihen eivät sanat riittäneet, jouduin keksimään jotain muuta. Koska monet ihmiset haluavat jostain syystä tietää minkälaista on muusikon arki, seuraa Kuha.-esseen sijasta sarja (lähes) puhtaaksikirjoitettuja päiväkirjamerkintöjäni kesältä 2014.

17.7.2014
Jukka Takalon Maakinen mysteeritrio, Heinävesi

Istun rauhassa tuolilla, vailla murheita huolia
Koskaan en ole haaveillut mistään mikä ei toteutunut
Täytän keuhkoni ilmalla, muita ei ole paikalla
Annan elämän virrata, hiljaa pois mun suonista

Hei umpiluut ja tuppisuut, tuomitut ja kaikki muut
Teille mä tänään laulan
Edestä ja takaa haudan

Istun rauhassa tuolilla, vailla murheita huolia
Koskaan en enää haaveile, tunne itke tai hymyile

Hei umpiluut ja tuppisuut, tuomitut ja kaikki muut
Teille mä tänään laulan
Edestä ja takaa haudan

Heräsin lievässä krapulassa. Hotellihuoneessa leijaili tuntemattoman naisen tuoksu. Unessa kuultu omituinen laulu soi vieläkin päässäni. Rustasin kiireellä soinnut ja sanat paperille. Unen helposti aistittava luonne teki siitä lähes yhtä todentuntuisen kuin tosimaailma. Kävinkö vierailulla jossain rinnakkaisessa ulottuvuudessa, vai oliko se kenties aivojeni luoma selviytymiskeino jostain uhasta, jota en ollut vielä ymmärtänyt?
Hetken aikaa painin kahden maailman rajalla epäillen mielenterveyttäni, kunnes lopulta tulin siihen tuloksen, että unet ovat unia ja todellisuus todellisuutta. Piste.

Edellisiltana olin ollut keikalla Kuopion torilla, Rapukamu -tapahtumassa. Rapukamu. Kaikkeen sitä saatana joutuukin. Kuitenkin, hauska ilta, aika varovaista juopottelua.
Jostain syystä monesti pienessä humalassa huomaan, että usealla meistä on nokka vinossa. Näin kävi myös Kuopiossa. Se ei ollut pelkkää muikkukukon aiheuttamaa harhaa.

Kiersimme muutamat paikalliset kirpputorit, sillä meillä ei ollut mikään kiire poistua paikkakunnalta. Niistä ei löytynyt mitään mainitsemisen arvoista. Liikennevaloissa seisova moottoripyörä kuulosti kehnolta Meshuggah-coverbändiltä.
Ennen lähtöä kävimme musiikkiliikkeessä, joka sijaitsi erään baarin alakerrassa. Muutamia omituisia soittimia ja kummallisia vahvistimia, muttei vieläkään mitään ostamisen arvoista. Nousimme baarin puolelle ottamaan shotit. Matin kanssa uskomme, että tuottaa huonoa onnea jättää paikkakunta, jos ei ota shottia. Jukka ei koskaan ota, sillä hän on lähes poikkeuksetta aina kuskina. Ymmärtäähän tuon, jonkun kun on aina pakko olla kuskina. Ei se varmaan minullekaan pahaa tekisi joskus.

Auton keula kohti Heinävettä. Kyydissä oli helvetin tukala olla. Onneksi autossa oli ilmastointi, jonka tasainen humina rauhoitti mieltä. Oli tullut päiväunien aika. Ajauduin jälleen toiseen maailmaan.

Krapulaisin käsin otan ryypyn vesipullosta. Pullon suusta leijailee nenääni eilisen rakastettuni hengityksen kaamea löyhkä. En syö mitään.
Vaikka suolistossani miljoonapäinen bakteerikuoro karjuu soraäänistä Carmina Buranaa, minulla ei ole voimia voidella edes leipää.
Puen päälleni tupakalta haisevan kauluspaidan ja vedän jalkaani pisuaarin roiskeiden marinoimat vakosamettihousut. Syvä huokaus.
Istun autoon, mutta kätteni tärinä tekee avaimen saamisesta virtalukkoon mahdotonta. Vedän keuhkoni hitaasti täyteen ilmaa ja yritän uudelleen. Koetaulussa punainen merkkivalo ilmoittaa ABS-viasta. Bensavalo tuijottaa minua kuin kodittomalle keskisormea näyttävä elämänintoa täynnä oleva opportunisti.
Annan moottorin käydä. Painan kevyesti kaasua. Mikään auto ei laula niin kauniisti kuin Saab 900. Suljen silmäni. Pitäisi laittaa lasinpyyhkijät päälle, koska ulkona sataa enkelten kyyneliä.

Heräsin autosta Leppävirran kirpputorin pihalla, josta Jukka ja Matti ostivat vanhat matkalaukut. Minä iskin silmäni kolme euroa maksavaan kirjoituskoneeseen, mutta päätin jättää sen sinne. Onhan minulla muistivihko ja tietokone.

Heinävedellä tahti kiihtyi. Majoitus ja lihamureke Gasthausissa. Kamat torille, pari kaljaa sekä shotit naamaan. Aurinko grillasi jo valmiiksi punanahkaista juhlakansaa.
Lauteet lämmitti unkarilainen duo. Siinä oli samaa surkuhupaisuutta kuin Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan Trio Erektuksessa. Violetit silkkipaidat, 90-luvun digitaalikoskettimet sekä sähköviulu muodostivat kokonaisuuden, josta tuli mieleen amfetamiinipäissään poukkoilevan vähä-älyisen kolibrin ja kärpäsen ristisiitos.
Nousimme lavalle. Yleisön keski-ikä oli melko lähellä kansan keskimääräistä elinikää. Eivät olleet järin innostuneita huutamaan musiikin mukana rivouksia. Artistin osa ei ole aina helppo. Varsinkaan kiroilevan humalaisen artistin keskellä eläkeläisjoukkoa.

Keikan jälkeen menimme paikallisen toimittaja/elokuvaohjaaja/käsikirjoittaja Nikon(nimi muutettu) luokse, Matti jäi hotelliin. Nikolla oli piha täynnä paskovia ankkoja. Ne olivat huvittavia elukoita, vaikka saimmekin vähän väliä olla pyyhkimässä ankanpaskaa kengänpohjistamme.
Minun, Jukan ja Nikon lisäksi seurueessamme oli Nikolla töissä oleva harjoittelija, jonka nimeä en muista, Nikon rouva Irene(nimi muutettu) sekä Nikon tytär Enni(nimi muutettu). Söimme Irenen tekemää herkullista sushia ja kävimme veneellä viereisessä ravintolassa.
Saavuimme ravintolan rantaan minun ja Jukan soittaen ja laulaen Alkoholin taikaa -kappaletta. Hieno sisääntulo, hieno kolmen biisin keikka ravintolan edessä. Ainakin omasta mielestämme.
Jättäessämme ravintolan, vilkaisin vielä kerran asiakaskuntaa. Heillä oli kissojen kasvot. He tuijottivat syvillä silmillään ympäriinsä kyseenalaistaen kaiken olemassaoloa. Räpäytin silmiäni ja asiakkaiden kasvot olivat muuttuneet takaisin alkoholin veltouttamiksi ja auringon punaamiksi ihmisnaamoiksi.

Takaisin Nikon luokse, oluet auki ja rantasaunaan. Irene, jolla oli helvetin kauniit kasvot, sekä ryntäät joista uhkeinkin lypsylehmä olisi kateellinen, antoi minulle ja Jukalle kookosöljy-hieronnan. Saunasta pulahdimme lämminvetiseen Kermajärveen ja uimme takaisin ravintolan eteen. Jukka nousi vedestä ja käveli alasti takaisin rantaviivaa pitkin. Onneksi paikalla ei ollut yhtään keltaisen lehdistön edustajaa. Katselimme järvestä paria puskakusella olevaa naista ja hihitimme. Ei muuta kuin uimalla takaisin saunaan.

Pari tuntia saunottuamme ja uituamme, Niko vei Ennin nukkumaan. Myös Irene häipyi johonkin kikatellen. Kikatuksen flirttaileva äänenväri ei jättänyt epäselväksi, mitä hän menisi yksin makuuhuoneeseen tekemään. Mikä onnenpekka Niko olikaan.
Istuuduimme olohuoneen pöydän äärelle jatkamaan iltaa. Pöydällä oli uskomattoman kauniita valokuvia, jotka odottivat kehystämistä valokuvanäyttelyä varten.
Olohuneeseen asennettiin kaksi videokameraa dokumentoimaan yölliset keskustelut. Humalaisella innolla puhuimme taiteesta, maailman nykytilasta ja politiikasta.
Pöytä oli täynnä hienoja keskustelukumppaneita: kaikki olivat aidosti kiinnostuneita toistensa mielipiteistä ja onnellisia saadessaan oppia uutta. Moni ihminen on pätemisen tarpeen sokeuttamana kyvytön ottamaan vastaan, mitä toisilla on sanottavana.

Illan mielenkiintoisin vaihe alkoi: Niko kertoi tositarinan, jossa upealla tavalla sekoittui romantiikka, mystiikka, shamanismi ja historia. En paljasta enempää, sillä se oli Nikon tarina, jonka hän vielä joskus kertoo maailmalle. Se oli mahtava tarina. Unenomainen tunnelma sekä ajan ja paikan kyseenalaistava juoni toivat mieleeni edellisöiden unet.

Lähdimme Jukan kanssa tarpomaan kohti Gasthausia. Ei muuta mainitsemisen arvoista, kuin kadulla ollut penkki, jonka eteen oli maalattu jättimäinen vittu. Hotellissa join vielä yhden oluen ja kuuntelin Jukan kuorsausta. Hiljalleen unohdin tämän maailman.

Metsän keskellä on pieni polku. Polun varrella kasvaa runsaasti mustikkaa. Suuret männyt reunustavat polkua kilpaa upeiden koivujen kanssa. Metsä ei ole synkkä, pikemminkin suojaisa, turvallinen. Polku alkaa kuin tyhjästä, keskeltä metsää, ja se vie laiturille. Laituri on vanha ja nitisevä, mutta sille astuessa tietää että se on vankkaa tekoa ja kantaa painosi.
Laiturin päässä istuu tyttö. Tytöllä on vihreät silmät, pitkät kaikenväriset hiukset sekä upea alaston vartalo. Hän hymyilee ja lausuu:

“Kuuntele lumpeita kun ne laulavat hyvyydestä.
Kosketa puiden lehdillä loikoilevia kastepisaroita ja anna niille tanssin lahja.
Maista mustikoita, jotka antavat elämänsä sinun vuoksesi.
Haista raikasta ilmaa, joka puhdistaa keuhkosi ja katso, kun alaston ruumiini hymyilee sinulle.
Näin kaikki aistisi ovat heränneet. Elämä on tässä ja nyt.”

Minä ja suuri vittu Heinävedellä.
Tags

Related Articles

Close