Musiikki

Vainaja – Verenvalaja

Mikäpä olisikaan parempi tapa potkia uusi vuosi käyntiin, kuin hävittää iloisen joulun ja sitäkin onnellisemman uudenvuoden rippeet aivojen takanurkista kunnollisella doom-metalli pläjäyksellä; Vainajan tuoreella albumilla, Verenvalaja. Aloitin levyn kuuntelun, ja viimeinenkin ilo hävisi mielestäni. Tämä on RASKASTA.

Koko levy uhkuu synkkiä menneisyyden haamuja antamatta toivoa paremmasta tulevaisuudesta, hyvällä tavalla. En itse ole koskaan henkilökohtaisesti ollut doomin suurkuluttaja, mutta jossain syvällä suomalaisen melankolisissa aivoissani tunnen yhteenkuuluvuutta tähän teokseen. Vainajan uusi levy on suoraa jatkoa edelliselle levylleen, Kadotetut, sen ollessa hieman nopeampi ja deathmäisempi paketti. Yhtyeen taival alkoi vuonna 2011 ja sen jälkeen julkaistuista teoksista paistaa yhtyeen olevan rakkauslapsi, johon on purettu synkimmät tunnot ja luomisen raivo. Yhtyeen genreksi ilmoitetaan doom/death-metalli, mutta vivahteita myös black-metalliin on havaittavissa aihealueen johdosta, ilman perinteistä turvautumista saaatanan julistamisella. Eri genret tuntuvat kuitenkin merkityksettömiltä, Vainaja on rehellisesti oma itsensä, synkkä ja täynnä jotain selittämätöntä tunnetta raivon ja surun väliltä.

Itse levyn lähtiessä soimaan, levyn avausraita ,Risti , avaa paketin sekä kuuntelijan sielun syvimmät pelot. Sen synkkä, raskas ja hidas melodia saa kylmät väreet juoksemaan iholla, puhumattakaan toivottomuuden aalloista.

Sielu– kappale räjähtää death-metalmaisesti suoraan kasvoille, ja temmon noustessa myös agressiivisuus nousee paremmin esille. Laulun syvyys esittäytyy kuitenkin nopeasti tässäkin kappaleessa, eikä riko levyn yhtenäisyyttä. Kappaleen hitaammissa kohdissa vilunväreet tulevat jälleen tutuiksi. Levyn eeposmainen goljatti, liki 11 minuuttinen kappale, on nimeltään Usva. Se on suorastaan julistava omassa paahdossaan, epäselväksi ei käy missään vaiheessa, että Vainaja todella tarkoittaa mitä sanoo: ”Nouskaa veljet, nouskaa tänä ilon päivänä. Ja liittykää Vainajaan”. 

Levyn päätösraita Kehto hioo paketin hyvin nippuun, olematta liian samanlainen puuroutuakseen muihin. Tunnelma säilyy, viimeiseen pisaraan saakka. Tämä levy on tarina, ei vain kokoelma kappaleita. Samalla se yhteinäisyys joka tekee levystä niin hienon paketin on omalla tavallaan myös sen huonoin puoli.

Tottumattomana doom-metalliin, levy oli ehkä paikoin liian raskas. Toisaalta jos kappaleita olisi hajoittanut hieman, olisi myös yhteinäisyys kärsinyt. Esimerkiksi Usva-kappaleen kitarasoolo katkaisee yhteinäisyyttä hieman latistaen tunnelmaa. Kokonaisuuden jälkeen olo on kahtia jakautunut. Pidin levystä, paljon. Mieleen tulee nuoruuden suosikkien Ajattaran ja Satyriconin yhdistelmä, riitasointuineen, mutta suomalaisittain synkkä. Itselle kuitenkin levyn melankolisuus oli liikaa, vaikka kyseessä onkin yksi parhaista doom-levyistä, jonka olen kuunnellut alusta loppuun. Tyyliltään levyä en lähtisi muuttamaan minnekkään, se on täsmälleen sellainen jollaiseksi se on luotu, ei muuta. Jos genre ei ole suosikkejasi, en voi suositella, koska tavalliselle tallaajalle tämä on aivan liian raskas. Suurena MUTTANA perään, jos synkkääkin synkempi metalli on sinun juttusi, tämä on pakollinen ostos!

Henkilökohtainen arvio – 4/5
Genressään – 5/5

 

Tags

Related Articles

Close